Ardennienkarjakoira

Alkuperältään aito karjakoira, joka on tottunut elämään ulkona ja kovaan työhön kootessaan, vartioidessaan ja ajaessaan karjaa. Vielä nykyisinkin se on varsin vähäisellä koulutuksella erittäin tehokas ja monipuolinen työkoira, joka soveltuu erityisen hyvin karjan ja omaisuuden vartiointiin. 

-Rotumääritelmä

Ardennienkarjakoira on Belgiasta Ardenneilta kotoisin oleva, harvinainen rotu. Ardennienkarjakoiraa on alusta lähtien kutsuttu karjakoiraksi ja sen jalostus on perustunut työkykyyn; jalostuksessa on käytetty ankaraa valintaa ja vain parhaita ja sitkeimpiä työkoiria on käytetty. Ardennien ankara ilmasto, vaativa työ sekä alueen köyhyys ovat vaikuttanut rotutyypin muokkautumiseen. Ardennienkarjakoirat ovat siirtäneet karjalaumoja, mutta 1800-luvulta alkaen koiria on käytetty myös kauriiden ja villisikojen jäljittämiseen. 

1800-luvun lopussa ardennienkarjakoiria alettiin näyttää Belgian näyttelyissä, jotta rotutyyppi pystyttäisiin määrittelemään. 1913 perustettiin "Yhdistys Liegen ja Ardennien karjakoirien jalostamiseksi", joka laati ensimmäisen rotumääritelmäehdotuksen. Rotumääritelmä hyväksyttiin lopullisessa muodossa Belgiassa 1923 ja FCI julkaisi sen 1963.

Monet Ardennien alueen maatilat lopettivat toimintansa, lypsykarja väheni ja sen johdosta myös työkoirien määrä pieneni rajusti töiden loppuessa. 1980-luvulla koiraharrastajat löysivät vielä muutamia jäljellä olevia karjakoiria, jotka olivat jokseenkin rotutyypillisiä. Vuoden 1990-luvun tienoilla muutama kasvattaja ryhtyi jalostamaan jäljellä olevia karjakoiria, jotka vastaisivat rotumääritelmän mukaista tyyppiä ja se aloitettiin Ardenneilta peräisin olevilta linjoilta. 1996 virallisen kennelharrastuksen tietoon tuli, että jo 1930-luvulla muutamat näiden karjakoirien kyvyistä vaikuttuneet karjanajajat ja lammastilalliset olivat vieneet koiria Belgian pohjoisosiin ja aloittaneet siellä jalostusohjelman. Jalostusohjelmaa oli jatekttu huolellisesti ja määrätietoisesti, mutta kaikessa hiljaisuudessa.

Ardennienkarjakoira on keskikokoinen ja vankka koira, joka ei ole koskaan tyylikäs. Se on lyhyt- ja tanakkarunkoinen, luustoltaan voimakas sekä voimakaspäinen. Sillä on karkea, pörröinen turkki ja pään viikset ja pieni parta antavat koiralle karskin ilmeen. Ardennienkarjakoira on erittäin kestävä ja tarmokas työkoira. Se on leikkisä, utelias, ketterä, seurallinen ja sopeutuva, joka on rodun tärkeä ominaisuus. Perhettään, omaisuuttaan ja reviiriään puolustaessa se on sinnikäs ja erittäin rohkea. Ardennienkarjakoiralle kaikki värit, paitsi valkoinen, ovat sallituja.

Ardennienkarjakoiria on rekisteröity vFCI:n 4 kappaletta.

Australiankarjakoira

Australiankarjakoira on energinen, perheelleen omistautuva koira, jonka tapakasvatukseen ja koulutukseen on syytä panostaa. Eloisana ja nopeasti oppivana koirana australiankarjakoira on mitä parhain harrastuskaveri ja työkoira. 

-Suomen australiankarjakoirat ry

Australiankarjakoira on kehitetty Australiassa karjatalouden varhaisvaiheessa. Karjakoiran tärkeimmät ominaisuudet olivat voimakkuus, puruvoima ja äärimmäinen sisukkuus, jolloin koira kykenisi pitämään hallinnassa kesytöntä karjaa. Ensimmäiset Australiaan tuodut paimenkoirat eivät pystyneet tähän ja työvoimasta oli pulaa, joten varhaisimmat tilalliset ryhtyivät kehittämään koiria, jotka kykenisivät työskentelemään tehokkaasti karjan parissa. Tavoitteena oli rohkea, kestävä, peloton ja sitkeä koira, joka kykeni hallitsemaan karjaa Australian karuissa olosuhteissa. Koiran piti olla älykäs ja hallittavissa oleva, jonka tuli paimentaa puremalla eikä haukkumalla. 

Noin 1840 kaksi lyhytkarvaista blue merle collieta risteytettiin dingon kanssa ja huomattiin, että nämä risteytykset kykenivät haluttuun tehtävään. Koirat olivat kestäviä ja voimakkaita ja kykenivät kulkemaan tuhansia maileja vaikeissa olosuhteissa. Risteytykset paimensivat kuin dingo; hiipivät hiljaa karjan taakse ja purivat. Rodun kehittämistä jatkettiin ja risteytykseen lisättiin dalmatialaista. Taipumus omaisuuden vartiointiin kasvoi. Rodun kehitykseen on vaikuttanut myös bullterrieriristeytys, jolla koirista saatiin rohkeampi ja kivunsietokykyisempiä. Muitakin rotuja on käytetty karjakoiran kehitykseen, mutta niiden osuudesta nykykantaan ei olla yhtä mieltä.

Cattle and Sheepdog Club of Australia hyväksyi ensimmäisen rotumääritelmän vuonna 1903. Virallisesti se hyväksyttiin Australian National Kennel Councilissa 1963 ja FCI hyväksyi sen 1985. Suomenkielinen käännös hyväksyttiin 1989.

Australiankarjakoira on vaativa työ- ja harrastuskoira, joka vaatii paljon liikuntaa ja aktivointia. Karjakoira on energinen ja temperanmenttinen ja aktiivinen koira. Se on perheelleen omistautunut ja luonnostaan pidättyväinen vieraita kohtaan, mutta sen tulee mukautua käsittelyyn. Rodussa esiintyy myös terävyyttä. Karjakoira on valpas, älykäs, sitkeä ja rohkea koira, mikä tekee siitä erinomaisen työkoiran. Sen sosiaalistamiseen ja kouluttamiseen on syytä panostaa, mutta parhaimmillaan karjakoira on loistava työkoira ja kanssa voi harrastaa lähes mitä tahansa. Se on nopea oppimaan ja kykenee nopeisiin päätöksiin ja liikkeisiin. Karjakoira ei saa olla lyhytjänteinen, välinpitämätön, apaattinen, pelokas tai hermostunut. 

Australiankarjakoira on keskikokoinen, lihaksikas, sopusuhtainen ja vahva. Sen olemus antaa vaikutelman suuresta ketteryydestä, voimasta ja kestävyydestä. Karjakoiralla on vahva kallo ja pystyt ja valppaasti liikkuvat korvat. Silmät ovat keskikokoiset. Rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaisesti on tärkeää, että purenta on terve, hampaat on vahvat eikä hammaspuutoksia esiinny. Häntä on tuuhea ja melko alas kiinnittynyt. Karjakoiran liikkeiden tulee olla sopusuhtaiset ja etu- ja takapään liikkeiden harmoniassa keskenään. Värejä on kaksi: sininen (blue speckled ja blue mottled) ja punainen (red speckled). Speckled koirilla merkit ovat sallittuja päässä, mutta epätoivottuja rungossa. Sinisillä koirilla voi olla tan-merkkejä raajoissa, päässä ja rinnassa, joiden toivotaan olevan symmetrisia.

Australiankarjakoiria on rekisteröity vFCI:n 63 kappaletta.

Australiankelpie

Australiankelpie on hyvin tarkkaavainen, innokas ja erittäin älykäs; lauhkea, sopeutuvainen, väsymättömän tarmokas, uskollinen ja työteliäs koira. Se rakastaa toimintaa, on innokas oppimaan ja kykenee myös itsenäiseen työskentelyyn. 

-Suomen bordercolliet & australiankelpiet ry

Lampaiden määrä kasvoi rajusti Australiassa, kun Uuden Etelä-Walesin ja Victorian maa-alueet saatiin käyttöön. Muutamat tilat olivat lähemmäs miljoona hehtaaria ja lampaita tiloilla oli yli neljännesmiljoonaa. Laajoilla alueilla laumojen paimentaminen kävi epäkäytännölliseksi, jolloin alueet rajattiin piikkilanka-aidoilla. Lampaiden annettiin kulkea vapaana ja tällöin paimenkoirien kehittäminen kävi tarpeelliseksi. Paimenkoiran tuli kestää kuumuutta sekä pystyä työskentelemään itsenäisesti valtavilla maa-alueilla joiden maasto oli vaikeaa.

Australiankelpie jalostus aloitettiin Skotlannista tuoduista collie-tyyppisistä koirista. Näiden paimenkoirien jälkeläisistä löytyy kolme koiraa, joiden katsotaan olevan koko rodun alku. Näitä kolmea koiraa risteytettiin keskenään useita kertoja ja saatiin erinomaisia jälkeläistuloksia. Näiden koirien jälkeläinen menestyi loistavasti paimennuskokeissa ja monet lammasfarmit halusivat sen myötä juuri sen koiran pentuja. Aluksi vain tietyn sukulinjan koiria kutsuttiin kelpieiksi, mutta vuosisadan vaihteeseen mennessä nimi oli vakiintunut koskemaan kaikkia kelpien näköisiä koiria. Rodun alkutaipaleelta asti on ollut epäilys dingon osuudesta kelpieiden perimässä, mutta varmoja todisteita dingon osuudesta ei ole. Yhdennäköisyys on kuitenkin havaittavissa.

Paimenkoirista tuli korvaamattomia apulaisia lammas- ja karjatalouden piirissä. Kelpieistä kehitettiin itsenäisesti työskentelyyn kykeneviä, älykkäitä ja kestäviä paimenkoiria, joilla oli voimakas paimennusvietti. Koirilla tuli olla halu toimia isäntänsä kanssa, mutta niiden tuli olla tarpeeksi kovia pystyäkseen paimentamaan villejä karjalaumoja. Luonteen lujuudesta ja oma-aloittesuudesta huolimatta kelpiestä muodostui vähään tyytyvä, tottelevainen ja helposti koulutettava työkoira.

Australiankelpie on tarkkaavainen, innokas ja hyvin älykäs koira, sopeutuvainen, uskollinen ja väsymättömän tarmokas. Se rakastaa toimintaa, on innokas oppimaan ja kykenee itsenäiseen työskentelyyn. Kelpie on työssään tunnollinen ja sillä on luontainen taipumus paimentamiseen. Kelpie on nopea oppimaan, mutta se saattaa tylsistyä junnavaan harjoitustyyliin. Itsenäisenä rotuna siitä ei saa autotäärisiä käskyjä tottelevaa nöyrää palvelijaa, kelpie kunnioittaa vain reilua johtajaa. Työhullua koiraa ei kuitenkaan paljoa tarvitse maanitella ja parhaaseen tulokseen pääsee tekemällä yhteistyötä koiran kanssa positiivisella asenteella. Paimenkoirien luonteeseen kuuluvasti tietty pehmeys ja herkkeys kuuluu myös kelpien luonteeseen. Rodussa esiintyy jonkin verran ääniherkkyyttä. Ulkonäöltään kelpie on keskikokoinen, tasapainoinen, lihaksikas ja notkearaajainen, joka antaa vaikutelman ketterästä ja kovakuntoisesta, väsymättömästi työkykyisestä koirasta. Värejä on seitsemän: musta, suklaanruskea, punainen, musta ruskein merkein, punainen ruskein merkein, sininen ja fawn.

Australiankelpieitä on rekisteröity vFCI:n 122 kappaletta.

Australianpaimenkoira

Australianpaimenkoira on älykäs työkoira, jolla on voimakas paimennus- ja vahtimisvietti. Luotettava kumppani, joka kykenee työskentelemään koko päivän. Tasapainoinen, hyväluonteinen, harvoin riidanhaluinen ja saattaa ensitapaamisella olla hieman varautunut.  

-Rotumääritelmä

Australianpaimenkoira alkuperästä on useita teorioita, mutta nykyisessä muodossaan se on jalostettu Yhdysvalloissa. Rotu nimitettiin australianpaimenkoiraksi, koska sillä oli yhteyksiä baskilaisiin lammaspaimeniin, joita tuli Australiasta Yhdysvaltoihin 1800-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen australianpaimenkoiran suosio kasvoi rodeoiden, hevosnäyttelyiden, elokuvien ja televiso-ohjelmien kautta. Rotu soveltui hyvin maa- ja karjatiloille monipuolisen ja helposti koulutettavan luonteen vuoksi. Karjatilalliset jatkoivat rodun kehittämistä ja säilyttivät sen monipuolisuuden, älykkyyden, voimakkaan paimennusvietin ja ulkonäön, eli ominaisuudet jotka alkujaankin herättivät ihailua. Yhdysvalloissa kantakoiria kehitettin lähinnä nautakarjan kanssa työskentelyyn, eikä arvoa annettu rodullisesti puhtaille yksilöille. Erityyppisiä koiria yhdistelemällä muokattiin paimenkoirille vaadittavat ominaisuudet ja ulkomuoto.

1957 perustettiin Australian Shepherd Club of America eli ASCA, joka alkoi vuonna 1971 pitämään virallista rekisteriä koirista ja järjesti niille toimintaa. 1974 organisoitiin paimenkoiraohjelma ylläpitämään ja korostamaan rodun alkuperäistä paimennustaipumusta. Vuonna 11975 perustettiin komitea kehittämään virallista rotumääritelmää ja ensimmäinen rotumääritelmä hyväksyttiin vuonna 1977. 1980-luvulla ASCA jakautui kahtia, koska osa halusi päästä mukaan American Kennel Club:iin ja saada australianpaimenkoira tunnustetuksi FCI:ssä. Osa pelkäsi suosion vievän rodun työominaisuuksia ja rodun jakautumista kahteen eri linjaan. Uusi järjestö The United States Australian Shepherds Association muokkasi ASCA:n rotumääritelmää hieman ja rotu otettiin Australian Kennel Club:n viralliseksi roduksi 1991.

1970-luvulla puolivälissä kiinnostus näyttelytoimintaa kohtaan alkoi kasvaa ja kasvattajat valitsivat jalostukseen koiria, jotka menestyivät ulkomuotokilpailuissa. Kasvattajat, jotka arvostivat hyviä työominaisuuksia taas valitsivat koiria jotka pärjäsivät parhaiten työtehtävissä. Näin ero eri koiratyyppien välillä alkoi kasvaa. Nykyään australianpaimenkoira on kahteen linjaan jakautunut rotu. Huomattavimmat erot linjojen välillä on koirien koossa, luuston raskaudessa, turkin paksuudessa, työinnossa ja vartiointitaipumuksen vahvuudessa. Näyttelylinjan koirilla voi olla alhainen viettitaso ja työhalukkuus, eikä niillä käytännössä ole enää paimennus- tai vartiointiviettiä, kun taas käyttölinjan koirilla on erittäin suuri työhalukkuus, loppumattomasti energiaa ja hyvin vahva vartiointitaipumus. Molempien linjojen koirilla on kuitenkin paljon yhteneväisiä ominaisuuksia, jotka ne ovat perineet esi-isiltään. Australianpaimenkoiran perusluonne on olemassa molemmissa linjoissa.

Australianpaimenkoira on voimakas, kestävä ja älykäs työkoira, jolla on voimakas paimennus- ja vartiointivieti. Se on hyvin monipuolinen ja helposti koulutettava koira, jonka kanssa voi harrastaa lähes mitä tahansa. Alkuperäisessä tehtävässään se on luontainen työskentelijä, mutta se on saavuttanut suosiota myös erilaisissa koiraharrastuslajeissa. Australianpaimenkoira on tarkkaavainen ja eläväinen, joka oppii nopeasti. Ne ovat korkeaenergisiä ja tarvitsevat niin ajatustyötä kuin fyysistä toimintaa sisältäviä aktiviteettejä. Australianpaimenkoira voi olla pidättyväinen vieraita kohtaa, mutta siihen ei saa liittyä arkuutta, vihaisuutta tai pelokkuutta. Ne ovat usein suojelevia omistajiaan ja reviiriään kohtaan.

Australianpaimenkoira on keskikokoinen ja rakenne tasapainoinen. Sen liikkeet ovat sulavat, kevyet ja vapautuneet. Korvat ovat keksikokoiset ja kolmiomaiset, korkealle kiinnittyneet taittuien eteen tai sivulle. Silmät ovat mantelinmuotoiset, siniset, ruskeat tai meripihkan väriset ja erittäin ilmeikkäät. Silmät voivat olla myös keskenään eriväriset tai moniväriset. Australianpaimenkoiran ilme on vaplas, älykäs, tarkkaavainen, innokas ja ystävällinen. Pentu voi syntyä pitkällä, puolipitkällä tai töpöllä hännällä. Turkki on säänkestävä, karkeahko ja puolipitkä, joka on melko helppohoitoinen. Pohjavilla on pehmeä ja tiheä. Värit ovat vahvoja, selviä ja kirkkaita; musta, punainen, sinimarmoroitu, punamarmoroitu valkoisin ja/tai tan-merkein.

Australianpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 520 kappaletta.

Australian töpöhäntäinen karjakoira

Australian töpöhäntäisellä karjakoiralla on luontainen kyky työskennellä karjan kanssa ja hallita sitä. Se on uskollinen, rohkea ja intohimoinen työssään. Se on aina valpas, tarkkaavainen ja tottelevainen, kuitenkin epäluuloinen vieraita kohtaan.

-Rotumääritelmä

Australian töpöhäntäinen karjakoira jalostettiin Australiassa 1800-luvulla, mutta on kuitenkin epäselvää, mikä rodun alkuperä todellisuudessa on. Ensimmäinen vaihtoehto on, että pohjoisenglantilaisia paimenkoiria eli "smithfieldinkoiria" risteytettiin Australian dingojen kanssa noin vuonna 1930, jolloin saatiin ensimmäinen australiankarjakoira. Toinen vaihtoehto on, että smithfieldinkoiran ja dingon risteytys osoittautui liian kovaotteiseksi karjaa kohtaa, jonka vuoksi risteytykseen yhdistettiin blue merle sileäkarvainen collie. Näin saatiin aikaan erinomainen, monikäyttöinen koira joka olisi nykyisten australian töpöhäntäisten karjakoirien esi-isä. Smithfieldinkoira periytti luonnontöpöhäntää ja dingo punaista väriä sekä luontaista sopeutumista vaativiin olosuhteisiin. Sininen väri tuli collieilta. Australian töpöhäntäinen karjakoira kasvatettiin yleisesti Australian avaralla maaseudulla ja vain pieni osa niistä rekisteröitiin kantakirjaan. Vuonna 2001 rotu nimettiin uudelleen australian töpöhäntäiseksi karjakoiraksi. Nimensä mukaisesti rodun käyttötarkoitus on karjalaumojen paimennus.

Australian töpöhäntäinen karjakoira on uskollinen, rohkea ja työssään intohimoinen. Sillä on luontainen kyky työskennellä karjan kanssa ja hallita sitä. Se on aina valpas, tarkkaavainen ja tottelevainen. Rotu on epäluuloinen vieraita kohtaan, joka ei saa esiintyä arkuutena. Australian töpöhäntäinen karjakoira on sopusuhtainen työkoira, joka on rakenteeltaan melko neliömäinen. Sillä on tummanruskeat silmät ja tarkkavainen, älykäs mutta epäluuloinen ilme. Korvat ovat kohtalaisen pienet ja pystyt, ylöskiinnittyneet mutta kaukana toisistaan. Häntä on luonnostaan korkeintaan 10cm pitkä ja ylöskiinnittynyt. Peitinkarva on kohtalaisen lyhyttä, suoraa, tiheää ja keskikarheaa. Pohjavilla on lyhyttä, tiheää ja pehmeää. Australian töpöhäntäinen karjakoira voi olla sininen tai sinitäplikäs, jolle on sallittu mustat merkit tai punainen, jolla voi olla punaisia merkkejä. Tasapainoiset ja terveet liikkeet ovat ensiarvoisen tärkeät. Liikkeen tulee olla sujuvaa, vapaata, joustavaa ja väsymätöntä. Australian töpöhäntäinen karjakoiran ominaisuudet kertovat kyvystä kestää pitkään rasittavaa työtä.

Australian töpöhäntäisiä karjakoiria on rekisteröity vFCI:n 4 kappaletta.

Beaucenpaimenkoira

Beaucenpaimenkoira on vanha ranskalainen paimenkoirarotu, jonka valppaus ja älykkyys tekevät siitä loistavan paimenkoira. Se on ystävällinen, uskollinen, valpas ja aktiivinen. Se vahtii laumaansa, mutta on kuitenkin luoksepäästävä.

-Pika

Beaucenpaimenkoira on ranskalainen koirarotu, joka on saanut nimensä Pariisin etelä- ja lounaispuolella sijaitsevan Beaucen tasankoalueen mukaan. Nimitys on kuitenkin harhaanjohtava, sillä beauceron ei ole kotoisin miltään tietyltä alueelta, vaan se on erittäin vanhaa alkuperää ja polveutuu suoraan muinaisesta suokoirasta. Beaucenpaimenkoiran ranskalaisia nimityksiä on käytetty jo 1800-luvun alussa. Vuonna 1809 apotti Rozier mainitsee maatalouden oppikirjassa Cours d'agriculture kahdesta eri koiratyypistä: toinen vuoristoseutujen ja metsien ja toinen tasankomaiden koira. Edellinen niin nopea ja viisas, että se voi hyökätä susien kimppuun ja toinen auttoi paimenia laumojen kuljettamisessa.

1800-luvun puolivälissä kiinnostuttiin näiden kahden eri koiratyypin erottelemisesta. Toinen tyyppi oli pitkäkarvainen ja sirolinjaisempi, joka nimettiin briardiksi ja toinen lyhytkarvainen ja tanakampi, joka nimettiin beauceroniksi. Tähän asti näiden kahden rodun historia on samanlainen. Näihin aikoihin hyväksyttiin ensimmäiset rotumääritelmät ja perustettiin Ranskalaisten paimenkoirien yhdistys eli Club francais des chiens de berger (C.F.C.B). Yhdistys toimi aktiivisesti kahden rotunsa parissa, mutta toinen maailmansota vaikutti yhdistykseen niin murskaavasti, ettei se enää jatkanut toimintaansa. C.F.C.B kadotessa, perustettiin vuonna 1911 Ranskan Beauceronyhdistys eli Association des Amis du Beauceron joka jatkoi aktiivisesti ja asiantuntevasti C.F.C.B jalanjäljissä.

Beaucenpaimenkoiran valppaus ja älykkyys tekivät siitä loistavan paimenkoiran, minkä lisäksi beuceron oli kooltaan sopiva puolustamaan laumaa susia vastaan. Beucenpaimenkoiraa käytetään yhä Ranskassa paimenkoirana, vaikka paimennustehtävät ovatkin muuttuneet. Maailmansotien aikaan beauceroneja käytettiin Ranskassa pelastuskoirina, viestikoirina, jäljestäjinä ja miinojenetsijöinä. Beauceroneita on nykyään myös eri koiraharrastuslajien piirissä.

Beucenpaimenkoira on ystävällinen, rohkea ja luoksepäästävä. Se voi olla hieman pidättyväinen, mutta ei koskaan aggressiivinen tai arka. Beauceron on valpas ja toiminnanhaluinen ja yleisesti helposti koulutettavissa. Se on vahtiviettinen ja taisteluhaluinen ja puolustaa laumaansa. Beauceron on rauhallinen, kärsivällinen, tottelevainen ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan erinomainen. Se rakastaa leikkimistä, on dynaaminen, aktiivinen ja energinen. Beauceron on perheelleen uskollinen.

Beucenpaimenkoira on kookas, vankka, voimakas, hyvärakenteine ja lihaksikas, mutta ei raskas. Silmät ovat tummanruskeat, harlekiinin värisillä koirilla hyväksytään heräsilmä. Korvat ovat ylöskiinnittyneet, puolipystyt tai riippuvat, mutta ei tiiviisti poskenmyötäiset. Häntä on riippuva ja kintereeseen ulottuva, j-koukun muodostava. Liikkeessä häntä saa nousta selkälinjan jatkeeksi. Beaucen karvapeite on päässä sileää, rungossa vahvaa, lyhyttä, paksua, tiivistä ja pinnanmyötäistä. Karvapeite on 3-4cm mittaista, paitsi reisien takaosassa ja hännän alapuolella, jossa on hieman hapsuja. Pohjavilla on lyhyttä, hienolaatuista, tiheää ja untuvaista. Beauceron voi olla musta punaisin merkein tai harlekiini. Beaucenpaimenkoiran liikkeet ovat joustavat, vapaat ja yhdensuuntaiset. Ravin tulee olla pitkää ja maatavoittavaa. 

Beaucenpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 25 kappaletta.

Belgianpaimenkoirat

Koiran koko lihaksikas vartalo näyttää olevan täynnä räjähtävää voimaa, jota on vaikea hillitä ja se on koko ajan valmiina toimintaan. Se on impulsiivinen, kiihkeä ja reaktioissaan nopea, jopa malttamaton. Silmät ovat säkenöivät ja katse on tulisesti puhutteleva. Sen sopusuhtainen olemus ja ylväs pään asento ilmentävät hienostunutta voimaa. Koira vakuuttaa katsojan pelottomuudesta ja valmiudesta toimintaan. Se on paimen- ja vartiokoira, joka puolustaa tarvittaessa isäntäänsä epäröimättä, peräänantamattomasti ja kiihkeästi.

-Suomen belgianpaimenkoirayhdistys ry

Belgianpaimenkoirien juuret ovat saaneet alkunsa vanhoista belgialaisista maalaiskoirista. Vielä viime vuosisadan lopulla lampaiden hoito oli huomattava elinkeino Belgiassa ja lammaslaumoista vastasivat paimenkoirat. Niiden arvo luonnollisesti punnittiin paimennus- ja käyttöominaisuuksien perusteella. Alkuperäinen belgianpaimenkoira oli vähäruokainen ja aktiivinen paimentaja, joka liikehti lauman ympärillä sulavasti kulkien. Se näytti väsymättömältä ja sen älykäs katse oli aina varuillaan. Se oli uskollinen isännälleen ja epäluuloinen vieraira kohtaan puolustaen aina laumaansa. Ulkonaisilta rotumerkeiltään belgianpaimenkoira oli varsin epäyhtenäinen. Karvan laatu ja väri vaihtelivat suuresti: pitkä- ja lyhytkarvaisia, kellertäviä kellanruskeita, harmaita, mustia ja laikukkaita. Korvat olivat pienet ja kolmiomaiset, yleensä pystyt. Sulava vartalo oli melko lyhyt ja tuuhea häntä usein päästä koukussa.

Rodun neljän muunnoksen (groenendael, laekenois, malinois, tervueren) kehittyminen ei ole ollut suoraviivaista ja osittain rotumuunnosten välistä rajanvetoa käydään vielä tänäkin päivänä.

1800-luvun lopulla eläinlääketieteellisen koulun professori ryhtyi tieteellisesti tutkimaan ja kehittämään rotua. Professori määritteli tavoiteltavat perusominaisuudet ja pyrki niiden perusteelta valitsemaan jalostusyksilöitä. Vuonna 1891 rotu jaettiin kolmeen muunnokseen: karkea- lyhyt- ja pitkäkarvaiseen. Värillä ei tässä jaottelussa ollut mitään väliä, mutta seuraavana vuonna professori suositteli että jalostuksessa keskityttäisiin mustaan pitkäkarvaiseen, ruskeaan lyhytkarvaiseen ja tuhkanharmaaseen karkeakarvaiseen. Vuosisadan vaihtuessa Belgiassa toimi kymmenkunta eri rotumuunnosten yhdistystä ja lukuisat eri rotumuunnokset vaikeuttivat niiden täsmällistä nimittämistä. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä oli kuitenkin virallisesti hyväksyttyjen rotumuunnosten lukumäärä karsiutunut neljään.

Rotu on tänäpäivänä jakautunut kahteen linjaan, niin sanottuihin käyttö- ja näyttölinjaisiin. Näyttölinjaisten koirien jalostus painottuu enemmän koiran ulkoisten ominaisuuksien mukaan ja käyttölinjaisten jalostus käyttöominaisuuksien mukaan.

Belgianpaimenkoira on valpas, aktiivinen, erittäin energinen ja aina valmis toimimaan. Sillä on synnynnäinen laumanvartioimiskyky ja vahtikoiran parhaat ominaisuudet, se puolustaa isäntäänsä täysin epäröimättä. Belgianpaimenkoiralla on kaikki paimen-, vahti-, suojelu- ja palveluskoiran ominaisuudet, joka tekee siitä suositun harrastus- ja työkoiran. Belgianpaimenkoira on eloisa, tarkkaavainen ja varmaluonteinen, ilman pienintäkään pelkoa ja aggressiivisuutta. Luonteen tulee kuvastua koiran olemuksesta. 

Belgianpaimenkoira on keskikokoinen, rakenteeltaan tasapainoinen ja sopusuhtainen, neliömäinen, sitkeä ja kuiva- ja vahvalihaksinen. Se on tottunut olemaan ulkona ja kestämään Belgiassa yleisiä säänvaihteluita. Belgianpaimenkoiran ilme on avoin, eloisa, älykäs ja tutkiva ja sillä on ruskehtavat, mieluiten tummat silmät. Korvat ovat pienehköt, ylös kiinnittyneet ja kolmiomaiset, tarkkaavaisella koiralla pystysuorassa. Runko on voimakas olematta raskas. Belgianpaimenkoiran liikkeet ovat eloisat ja vapaat. Liike on tasaista ja vaivatonta. 

• Tervueren on pitkäkarvainen ja väriltään punaruskea, hiekka, vaaleankeltainen, hunajanvärinen tai harmaa. Karvojen päät sekä kuonon maski ovat mustat. Tervueren on saanut nimensä samannimisestä kylästä lähellä Brysseliä.
• Groenendael on pitkäkarvainen ja aina kokomustan värinen. Nimensä muunnos on saanut Groenendaelin linnasta, jossa asui kasvattaja, joka muodosti perustan mustille belgianpaimenkoirille.
• Malinois on lyhytkarvainen ja punaruskean värinen, jolla on musta maski. Muunnos on saanut nimen Malines'n kaupungin mukaan. Malinois on erittäin suosittu harrastuskoira varsinkin Belgiassa ja Ranskassa.
• Laekenois on karkeakarvainen ja punaruskea, jolla on mustia karvoja kuonossa ja hännässä. Nimi juontaa juurensa rodun kantayksilöistä, joiden isännillä oli oikeus paimentaa lammaslaumoja Laekenin kuninkaallisessa puistossa. Alkuperäisten laekenoiskoirien joukossa oli myös tuhkanharmaita koiria, mutta niiden jalostus on kuitenkin loppunut.

Belgianpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 889 kappaletta, joista 242 groenendaelia, 31 laekenoisia, 264 malinoisia ja 352 tervuerenia.

Bergamonpaimenkoira

Bergamonpaimenkoira on ikivanha lammaskoira, jota on käytetty lammas- ja karjalaumojen siirtämiseen Bergamon laaksoissa. Bergamasco on vaplas, oppivainen, maltillinen ja keskittymiskykyinen työkoira, jolla on läheinen suhde isäntäväkeensä. Se on erinomaisen monikäyttöinen paimen- ja vahtikoira.

-Pika

Bergamonpaimenkoira tai bergamasco on Italiasta kotoisin oleva, ikivanha lammaskoira, jota tavataan kaikkialla Italian Alpeilla ja niiden ympäristössä. Bergamascoja on erityisesti Bergamon laaksoissa, missä lampaankasvatus on ollut hyvin yleistä ja josta rotu on saanut nimensä. Koira on paimenen elintärkeä apulainen, kun lammaslaumoja siirretään Alpeilla ja Pp-joen laaksossa sijaitsevilta laitumilta toisille. Kuuluisan taiteilijan maalaus bergamascosta 1500-luvulta todistaa rodun muinaisesta alkuperästä. Ensimmäiset rodun edustajat merkittiin Italian koirarekisteriin vuonna 1891.

Bergamonpaimenkoiran tehtävä on ohjata ja vartioida lammas- ja karjalaumoja. Työhönsä ne soveltuvat erinomaisesti valppautensa, keskittymiskykynsä ja tasapainoisen rakenteensa ansiosta. Bergamascon oppivaisuus, päättäväisyys, maltillisuus ja sinnikkyys tekevät siitä monikäyttöisen ja erinomaisen vahdin. Se ei saa koskaan olla vihainen tai pelokas, mutta lievä varaituneisuus on tyypillistä. Bergamascolla on läheinen suhde isäntäväkeensä.

Bergamonpaimenkoira on keskikokoinen, hienostelematon, vahvarakenteinen ja hyvin sopusuhtainen. Mittasuhteiltaan neliömäinen ja tasapainoinen. Bergamasco on hienostelematon ja kauttaaltaan runsaskarvainen. Silmät ovat turkin väriin sointuvat pähkinänruskeat. Bergamascon ilme on pehmeä, rauhallinen ja tarkkaavainen ja katse suoraan eteenpäin suuntautunut. Korvat ovat korkealle kiinnittyneet ja puolipystyt. Bergamascon karvapeite on hyvin runsasta ja pitkää ja se on erilaista koiran eri osissa. Rungon etuosassa karva on karheaa ja laineikasta. Rintakehän puolivälistä taaksepäin karva on villavaa ja muodostaa leveitä, vaihtelevan pituisia nauhoja ja laattoja, joiden pituuteen vaikuttaa koiran ikä. Villavasta päälykarvasta huopaantuneet laatat alkavat selältä ja laskeutuvat kylkiä pitkin. Eturaajoissa karva muodostaa pehmeitä nyörejä ja takaraajoissa huopaantuneita laattoja. Parrassa, kuonossa tai korvissa ei saa olla huopaantuneita laattoja. Pohjavilla on pitkää ja pehmeää. Koiran karvapeite ei saa olla niin paksu tai pitkä, että se haittaisi koiran normaalia liikkumista ja hyvinvointia. Bergamasco on harmaa tai harmaaläiskikäs, jossa sävyt vaihtelevat vaaleanharmaasta tummempaan harmaaseen ja jopa mustaan. Häivähdys isabellan ja kellanruskean sävyä on sallittu. Yksivärinen musta on sallittu, kunhan mustan sävy on himmeä matta. Bergamascon askel on vapaa ja pitkä. Ravi on kestävä ja pitkäaskelinen. Bergamasco siirtyy vaivattomasti laukkaan, jota se pystyy jatkamaan varsin pitkään.

Bergamascoja ei ole rekisteröity vFCI:n.

Bordercollie

Bordercollie on ikivanha lammaspaimen, joka on nykypäivänä edelleen käytössä paimenkoirana, mutta se on saavuttanut suosionsa myös erilaisissa koiraharrastuksissa. Bordercollie on älykäs, aktiivinen ja innokas koira, joka rakastaa työntekoa ja on aina valmis toimintaan.

-Pika

Bordercollie on yksi vanhimmista alkuperäisistä koiraroduista ja se on kantana kaikille muille collie-sukuisille koirille. Rodulla on ollut monenlaisia nimityksiä ja ulkonäökin on ollut hyvin kirjava. Ensimmäinen maininta koiran käytöstä lammaspaimenena samalla tavoin kuin nykyistä bordercollieta löytyy jo vuodelta 1570. Nykyinen lammaskoira, joka paimentaa katseellaan on kehittynyt Pohjois-Englannin ja Etelä-Skotlannin kreivikuntien rajoilla (border = raja). Näillä kivikkoisilla ja mäkisillä raja-alueilla isojen lammaslaumojen paimentamiseen tarvittiin kestäviä paimenkoiria, jotka kokosivat, ajoivat ja pitivät lammaslaumat koossa. 1800-luvun kirjallisuudessa on ensimmäisiä kertoja huomioitu englantilaisten paimenkoirien työ ja sen merkitys.

Paimenkoirakilpailut vuonna 1873 toivat lammaskoirat yleisön huomioon ja ensimmäinen Collie-yhdistys perustettiin 1881. Tämä yhdistys teki lyhyen kuvauksen collien anatomiasta ja niistä seikoista, jotka tulee huomioida koiranäyttelykehässä. Tällöin colliet alkoivat jakautua kahteen linjaan; lammaspaimenet ja show-linjaiset colliet, joista on lähtöisin muut colliesukuiset koirat.

International Sheep Dog Society eli ISDS perustettiin vuonna 1906 ja se on yksi suurimmista askeleista rodun tunnustamiseen. Rodun viralliseksi nimeksi alkuperästään johtuen bordercollie vuonna 1915. Iso-Britannian Kennelyhdistys hyväksyä bordercollien viralliseksi roduksi 1976 ja tällöin tehtiin bordercollien rotumääritelmä, joka on käytössä FCI-maissa. 

Ensimmäinen askel kohti rodun jakautumista kahteen linjaan, show- ja paimenlinjaan, tapahtui 1963 kun Australiassa tehtiin bordercollielle rotumääritelmä ja rodun väitettiin olevan kotoisin sieltä. Australiassa on tehty paljon jalostusta nimenomaan show-linjaisten bordercollieiden kehittymisen eteen. Nykyään linjajako on varsin selkeä; esimerkkinä kolme maailman vahvinta bordercolliemaata, joista Australiassa ja Uudessa-Seelannissa show-linja on paljon vakiintuneempi kuin Isossa-Britanniassa. Bordercollien levitessä Pohjois-Amerikkaan ja Etelä-Afrikkaan se tuli tunnetuksi myös Euroopassa.

Bordercollie on innokas, valpas, vastaanottavainen ja älykäs koira. Sillä on huomattavn nope oppimis- ja reaktiokyky, se on energinen ja palvelualtis. Bordercollie on väsymätön ja sopeutuvainen rotu, jota käytetään nykyisin paimen- ja harrastuskoirana. Bordercollien luonteeseen kuuluu myös tietynlainen pehmeys ja herkkyys. Bordercollien ei kuulu olla hermostunut, agrressiivinen tai arka. Energisyytensä vuoksi bordercollie vaatii paljon niin fyysisyyttä vaativaa kuin aivotoimintaakin vaativaa aktivointia. Sen koulutukseen tarvitaan mielikuvitusta, kärsivällisyyttä ja huumorintajua.

Bordercollie on keskikokoinen, sopusuhtainen, sulavalinjainen ja tyylikäs koira. Se on erittäin tasapainoinen ja riittävän vahva vaikuttaakseen kestävältä. Bordercollien ilme on lempeä, innokas, valpas ja älykäs. Sen silmät ovat ruskeat tai marmoroituneilla koirilla siniset. Bordercollien peitinkarva on joko puolipitkää tai sileäkarvaista. Peitinkarva on tiheää ja keskikarheaa ja se on säänkestävä. Puolipitkä turkki muodostaa harjan, housut ja kauluksen. Bordercollielle kaikki värit ovat sallittuja, mutta valkoinen väri ei saa olla vallitseva.

Bordercollieita on rekisteröity vFCI:n 1822 kappaletta.

Bouvier

Bouvier, bouvier des flandres, on palveluskoirarotu. Bouvier on työkoira, joka soveltuu kaikkiin lajeihin ja on käyttökelpoinen joka säällä. Aluksi rodusta käytettiin massamme nimeä flanderinpaimenkoira, myöhemmin nimi muutettiin kansainvälisesti tunnettuun muotoon bouvier.

-Suomen bouvier yhdistys ry

Bouvier on kotoisin Belgian että Ranskan Flanderista; mikään luonnonraja ei erota näitä alueita toisistaan. Flanderin härkä- ja karjapaimenet tarvitsivat karjanajokoiria ja valitsivat kotiseudun koirista käyttöominaisuuksiltaan ja fyysisten kykyjen puolesta parhaa koirat. Bouviereita on käytetty myös vartiointi- ja vetotehtävissä sekä myöhemmin sota- ja poliisikoirina. Rodun ulkonäkö oli varsin vaihteleva ja yksimielisyys rodun tyypistä saatiin aikaan vuonna 1937, kun tehtiin ensimmäinen rotumääritelmä. 

Bouvier on rauhallinen, se kuvastaa älyä, tarmoa ja rohkeutta. Se on oman perheen koira, eikä vieraista järin kiinnostunut. Bouvier on harkitseva, maltillinen ja peloton ja sen tulee aina soveltua työkoiraksi. Bouvier vaatii ehdottomasti kunnollisen peruskoulutuksen ja se tarvitsee fyysistä ja aivokapasiteettia kuluttavaa aktiviteettia päivittäin.

Bouvier on tiivis, neliömäinen ja voimakasrakenteinen koira. Raajat ovat voimakkaat ja erittäin lihaksikkaat. Bouvier vaikuttaa voimakkaalta, mutta ei kömpelöltä. Rotu kehittyy hitaasti ja se saavuttaa ominaisen massan ja vahvuuden vasta kolmen ikävuoden ympärillä. Bouvierin ilme on avoin ja tarkkaavainen ja silmät mahdollisimman tummat. Liikkeet ovat luontevat, vapaat ja ylväät. Bouvierin ravi on maatavoittavaa. Karvapeite on erittäin tuuhea, tiivis ja karhean tuntuista. Peitinkarva on kiilloton ja kuiva, ei koskaan kiharaa tai villavaa, noin 6cm pituista. Karvapeite on yleensä harmaa, brindle tai hiillikko, musta sallitaan, mutta ei ole suotavaa.

Bouviereita on rekisteröity vFCI:n 9 kappaletta.

Brienpaimenkoira

Brienpaimenkoira on rohkea, voimakas, peloton ja tasapainoinen koira. Kotioloissa rauhallinen mutta työskennellessä vilkas koira on oikein koulutettuna varsin erinomainen karja- ja vahtikoira, mutta myös erilaisiin harrastuksiin hyvin sopiva.

-Pika

Brienpaimenkoira eli briardi on Ranskasta kotoisin oleva paimenkoirarotu, jonka käyttötarkoituksena oli suurten lammaslaumoje kuljettaminen ja vartiointi. Briardia muistuttavista koirista on viitteitä jo 700-luvulta, mutta virallisesti briardi erotettiin omaksi rodukseen 1883. Briardilla ja beauceronilla on erottamiseen asti sama historia, joten briardin varhaishistoriasta rotujen erottamiseen voi lukea beauceronin esittelyssä.

Briardi kasvatti nopeasti suosioita Ranskassa alkuperäisessä tehtävässään lammaskoirana ja pihavahtina, sillä sillä oli erinomaiset työkoiran ominaisuudet. Ranskan ensimmäinen briardiyhdistys perustettiinn 1900-luvun alussa. Ensimmäisessä maailmansodassa briardin erinomaiset käyttöominaisuudet olivat tuhoutua. Briardeja käytettiin sodassa viesti-, jälki- ja vetokoirina sekä erityisesti haavoittuneiden etsintätehtävässä ja niitä menetettiin lukuisia. Sotatappiosta huolimatta järjestelmällisen jalostustyön ansiosta rotu onnistuttiin pelastamaan kotimaassaan. Briardikanta on levinnyt lähes kaikkialle ja rotu on susoituin Keski- ja Itä-Euroopassa, Englannissa ja Amerikassa. 

Briardi on rohkea ja hyväntahtoinen koira, joka on kotioloissa rauhallinen ja työskennellessään vilkas ja temperamenttinen. Se on tasapainoinen, varma ja peloton, ei koskaan vihainen tai arka. Briardin koulutus vaatii pitkäjänteisyyttä ja mielikuvitusta. Briardi on nykyään uskollinen perhekoira, verraton vahtikoira ja monipuolinen harrastuskoira.

Briardi on voimakas, notkea ja sopusuhtainen koira. Se on maatiaismainen, lihaksikas, eloisa ja tarkkaavainen. Briardin silmät ovat mahdollisimman tummat. Turkki on taipuisaa, pitkää ja karheaa. Väriltään peitinkarva on fawn, musta tai sininen, joissa kaikissa on runsaasti sävyeroja. Briardin liikkeet ovat säännölliset, joustavat ja tasapainoiset. Pitkä ja ulottuva ravi mahdollistaa vaivattoman ja väsymättömän työskentelyn.

Brienpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 23 kappaletta.

Colliet

Collie on toiminnanhaluinen koira, joka rakastaa lämmintä ja pehmeää petiä, mutta työskennellessään se on aktiivinen ja hyvin monipuolinen työ- ja harrastuskoira. Collie on varsin taitava lukemaan omistajan ajatuksia ja tunteita ja reagoi niihin herkästi. Collie on hyvin kaunis, aatelista sukua oleva koira, joka on jakautunut kahteen turkinlaatuun.

-Kalla & Pika

Colliet ovat kotoisin Skotlannista, johon ne on todennäköisesti rantautuneet roomalaisten mukana. Collien juuret paimenkoirana ovat vahvat, mutta brittiläisten paimenkoirarotujen syntyhistoria on hämärän peitoss. Collie on todennäköisesti kehittynyt ajan myötä vanhoista brittiläisistä koirista, joihin on sekoittunut muualta tullutta verta. Ainakin Islannista 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tuotujen koirien uskotaan vaikuttaneen merkittävästi collierodun kehitykseen. Alkuperäinen collie muistutti enemmän nykypäivän bordercollieta kuin collieta. Kestävä rakenne, terveys, työ- ja oppimiskyky, uskollisuus sekä sopeutuminen vaikeisiin ilmasto-olosuhteisiin olivat rodun vaatimuksia. Luonteen tuli olla lempeä, älykäs ja kiltti.

Collie on saanut nimensä todennäköisesti muinasenglannin mustaa tarkoittavista sanoista "col" tai "colley", koska ne paimensivat mustanaamaisia colley-lampaita. Toinen vaihtoehto on gaelin kielen sana "collie", joka tarkoittaa hyödyllistä. Rodusta on käytetty sanaa "colley" jo vuonna 1617, mutta se muutettiin collieksi 1900-luvun alussa.

Brittiläisten paimenkoirarotujen ulkomuotojalostus alkoi, kun kuningatar Victoria kiinnostuis roduista. Kuningatar Victorialla oli useita sile- ja pitkäkarvaisia collieita, joista pidettiin tarkkaa kirjaa. Kuningatar lähetti koiria Pohjois-Amerikkaan, jossa ne herättivät paljon kiinnostusta. Collieen risteytettiin 1800-luvulla ainakin gordonin- ja irlanninsetteriä värien parantamiseksi sekä borzoita pään pituuden vuoksi. Colliet esiintyivät ensimmäisen kerran näyttelyssä vuonna 1860, jossa se osallistui luokkaan "kaikenlaiset paimenkoira". Colliet esitettiin näyttelyissä erilaisilla nimillä 1800-luvun loppupuolelle asti. Riippui näyttelyn järjestämisestä arvosteltiinko sileä- ja pitkäkarvaiset yhdessä vai erikseen. Vuonna 1871 sileä- ja pitkäkarvaiset erotettiin näyttelykehissä omiksi roduikseen.

Pitkä- ja sileäkarvainen collie kirjattiin ensimmäisen kerran oikeilla ja vakiintuneilla nimillään Kennelklubin kantakirjaan vuonna 1895. Ensimmäinen rotumääritelmä koottiin vuonna 1881 The Collie Clubin toimesta.

Vuonna 1873 syntynyt Trefoil on vaikuttanut eniten collierotuihin, sillä se on lähes jokaisen nykypäivän pitkä- että sileäkarvaisen collien esi-isä. Myös vuonna 1962 syntynyt Dazzles of Dunsinane on vaikuttanut suuresti pitkäkarvaisten collieiden historiaan. Tämän päivän pitkäkarvaisten collieiden eurooppalaisessa kannassa on vain muutamia sukuja, jotka eivät polveudu Dazzler of Dunsinanesta.

Collie on älykäs, valpas ja ystävällinen. Ei koskaan hermostunut tai vihainen. Collie on iloinen, aktiivinen ja toiminnanhaluinen koira, jota käytetään aluperäisen käyttötarkoituksensa lisäksi paljon eri harrastuksissa. Sen tulisi tulla hyvin toimeen ihmisten sekä koirien kanssa. Rakenteeltaan collie on ryhdikäs ja tasapainoinen, hyvin käyttötarkoitukseensa sopiva. Rakenne ilmentää vahvuutta ja toiminnallisuutta, mutta koira ei saa olla kompelö eikä millään tavalla karkea. Ilme on collielle äärimmäisen tärkeä, se on erittäin älykäs, valpas ja tarkkaavainen. Katse on lempeä ja viehättävä. Liikkeet ovat sulavat, kevyet ja vaivaamattomat. Askel on kohtuullisen pitkä, takaraajat ovat voimakkaat ja niiden työntö hyvä.

Sileäkarvaisen collien peitinkarva on lyhyt, sileä ja karkeahko. Pohjavilla on tiheä. Pitkäkarvaisen collien peitinkarva on suoraa ja karhean tuntuista, pohjavilla on pehmeää, tuuheaa ja tiheää. Kaulus ja röyhelö ovat hyvin runsaat, eturaajoissa on hapsut, takaraajoissa on runsas housukarvoitus ja häntä on hyvin tuuheakarvainen. Collieilla on kolme hyväksyttyä väriä: soopeli, tricolour ja sinimarmori. 

Collieita on rekisteröity vFCI:n 1216 kappaletta, joista 671 pitkäkarvaista ja 545 sileäkarvaista.

Etelävenäjänkoira

Etelävenäjänkoira on perheelleen erittäin omistautunut, erinomainen vahtikoira. Se on tasapainoinen, itsevarma ja itsenäinen, agrressiivisesti perhettään, tämän omaisuutta ja karjaa puolustava rotu.

-Pika

Etelävenäjänkoira on nimensä mukaisesti kotoisin eteläiseltä Venäjältä. Sen arvellaan polveutuvan karheakarvaisista, parrakkaista koirista, joita tuotiin Espanjasta Venäjän aroille yhdessä hienovillaisten lampaiden kanssa noin 1700-luvun puolivälissä. Tämä tieto mainitaan Venäjän keisarikunnan täydellisessä lakikokoelmassa vuodelta 1830. Ketterät ja keskikokoiset koirat muistuttivat ulkomuodoltaan katalonianpaimenkoiraa ja ne kykenivät kokoamaan lammaslaumat yhteen ja suojelemaan niitä. Espanjasta tuodut koirat risteytyivät paikallisten lammaskoirien ja vinttikoiratyyppisten koirien kanssa, joita oli esiintynyt alueella jo muinaisista ajoista lähtien​. Nämä risteytykset tulivat tunnetuksi ulkomaille saakka ja läntisessä Euroopassa niitä kutsuttiin venäjänpaimenkoiriksi. Vuonna 1898 alkoi valikoiva jalostus, rodulle annettiin nykyinen ulkomuoto sekä sitä alettiin kutsua etelävenäjänpaimenkoiraksi. Rotua risteytettiin paljon paikallisten vinttikoirien kanssa ja aikaan saatiin suurempi koko, valkovoittoinen väritys, kevyempi rakenne ja voimakkaammat takakulmaukset. 

1900-luvulla Venäjän vallankumouksen aikaan rotu kuoli lähes sukupuuttoon, koska se puolusti aggressiivisesti alueitaan sotilasjoukkoja vastaan ja niitä ammuttiin paljon. Vallankumouksen jälkeen yksilöitä oli jäljellä enää muutamia ja rotua alettiin elvyttää Neuvostoliiton valtionkenneleissä. Geenipohjaa laajennettiin risteyttämällä muunmuassa kaukasiankoiraan ja isovillakoiraan. Kanta saatiin elpymään.

Ensimmäinen virallinen rotumääritelmä hyväksyttiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Tällöin lopullinen ulkomuoto ja nimi vakiinnutettiin.

Etelävenäjänkoira on tasapainonen, itsevarma ja itsenäinen koira, joka on omistajaansa erittäin kiintynyt mutta vieraita kohtaan epäluuloinen ja varautunut. Se suojelee ja vahtii omaa perhettään, tämän omaisuutta ja karjaa, sillä on erittäin vahva vartiointivietti. Etelävenäjänkoira puolustaa aggressiivisesti, sillä on räjähtävä temperamentti ja se tekee salamannopeita päätöksiä. Vahtiessaan se ilmoittaa reviiriä lähestyvät uhkatekijät haukkumalla, jos haukku ei karkota uhkaa se on valmis myös puremaan. Saalis- tai metsästysvietti ei ole toivottua. 

Etelävenäjänkoira on kookas, vahva ja voimakas, mutta ei liian tanakka. Sukupuolileiman tulee olla selvä, uros on narttua massiivisempi ja sen pää on suurempi. Etelävenäjänkoiralla on runsas karva, joka on lähes samanpituinen kaikkialla koirassa. Karvan tulisi olla vähintään 10cm pitkää, paksua, karheaa ja pörröistä sekä hieman aaltoilevaa tai laineikasta. Pohjavilla on pehmeää, pitkää ja paksua. Peitinkarva voi olla väriltään valkoinen, kellertävän valkoinen, harmaa, norsunluunvärinen tai valkoinen, jossa harmaita, vehnänvärisiä tai vaalean norsunluunvärisiä laikkuja. Turkki voi tehdä koirasta kömpelön ja raskaan näköisen, vaikka se on nopea ja ketterä. Etelävenäjänkoiran liikkeet ovat vapaat, tasapainoiset, vaivattomat ja pitkäaskeliset.

Etelävenäjänkoiria on rekisteröity vFCI:n 8 kappaletta.

Hollanninpaimenkoirat

Hyvin uskollinen ja luotettava, aina valpas, tarkkaavainen ja aktiivinen, itsenäinen ja sinnikäs, älykäs, tottelevainen ja luonteeltaan todellinen paimenkoira. Hollanninpaimenkoira työskentelee halukkaasti ohjaajansa kanssa ja suorittaa itsenäisesti sille annetut tehtävät.

-Rotumääritelmä 

Hollanninpaimenkoira on nimensä mukaisesti Hollannista kotoisin oleva rotu. Alkujaan se oli puhtaasti maaseudun lammaspaimenten työkoira. Maalaiskoiran menneisyyden vuoksi rodulta on odotettavissa monipuolisuutta sekä itsenäisyyttä, sen tuli aikoinaan ansaita elantonsa paimentamalla, pihavahtina, metsästämällä ja kärryjä vetämällä. Koirat jotka eivät täyttäneet vaatimuksia, nopeutta ja voimakkuutta tai oikeaa kokoa ja kestävyyttä, laitettiin pois. Jalostukseen käytettiin vain koiria, joilla oli parhaat käyttöominaisuudet; koiran tuli olla kuuliainen, helposti käsiteltävä ja nokkela, tarpeeksi pieni ollakseen nopea ja notkea, mutta tarpeeksi suuri herättääkseen kunnioitusta vahtikoirana. 

1800-luvun lopussa Hollannissa heräsi kiinnostus kotimaiseen rotuun. Ulkonäköjalostus ei ollut tehty, mutta siitä huolimatta vuonna 1874 hollanninpaimenkoira esiintyi ensimmäistä kertaa koiranäyttelyssä Amsterdamissa. Ensimmäinen rotumääritelmä kirjoitettiin 1875 ja 1878 näyttelyssä puhuttiin ensimmäistä kertaa hollanninpaimenkoirasta. Hollanninpaimenkoirien rotuyhdistys Nederlandse Herdeshonden Club perustettiin 1898, jolloin rotumääritelmä hyväksyttiin.

Karvapeitteen mukaan eroteltiin kuusi eri variaatiota, jotka muuttuivat nykyisiksi kolmeksi vuonna 1906. Vuonna 1914 valkoinen väri kiellettiin kokonaan, mikä oli aiemmin sallittua. Tämä kielto aiheutti monen hyvän paimenkoiran sulkemista pois jalostuksesta, josta oli haittaa kasvattajille. Ainoastaan ulkomuoto ei muuttunut, vaan myös elinympäristö maatilalta niin sanotusti tavalliseksi kotikoiraksi.

Ominaisuuksiensa vuoksi hollanninpaimenkoiria käytettiin yhä enemmän poliisi-, suojelu- ja sotakoirana. Tämän vuoksi koirille olisi haluttu reilumpi säkäkorkeus, jonka vuoksi kokeiltiin risteyttää hollanninpaimenkoiraa saksanpaimenkoiraan. Luultiin, että tällä yhdistelmällä saataisiin isompia ja rotevampia koiria, mutta risteytykset eivät toimineet. Risteytyksestä saksanpaimenkoiraan saatiin pitkiä selkiä, suuria korvia ja pitkiä häntiä. Vuodelta 1919 tunnetaan neljä hollanninpaimenkoiran ja saksanpaimenkoiran risteytystä. Vuosisadan puoleenväliin mennessä risteytettiin myös satunnaisesi belgianpaimenkoiria.

Hollanninpaimenkoira on valpas, tarkkaavainen ja aktiivinen, jota käytetään nykypäivänä harrastuskoirana, alkuperäisessä tehtävässään maatilan paimenkoirana sekä virkakoiratoiminnassa. Se on itsenäinen, sinnikäs, tottelevainen ja älykäs. Hollanninpaimenkoira työskentelee halukkaasti ohjaajansa kanssa, se on uskollinen ja luotettava. Suuria laumoja paimennettaessa sen täytyy pystyä työskentelemään muiden koirien kanssa.

Hollanninpaimenkoira on keskikokoinen, rakenteeltaan voimakas ja tasapainoinen. Rotu on hyvin kestävä ja temperamentiltaan eloisa. Silmät ovat tummat ja ilmeeltään älykkäät, korvat pystyt. Hollanninpaimenkoira on ravaaja, sen liikkeet ovat vapaat, sulavat ja joustavat. Rotu on jaettu kolmeen karvanmuunnokseen; karkekarvainen, lyhytkarvainen ja pitkäkarvainen.

• Lyhykarvaisen karva on kaikkialla rungossa varsin kovaa, tiiviisti rungonmyötäistä, mutta ei liian lyhyttä. Koiralla on selvä kaulus, housut ja häntätupsut. Aluskarva on villava.
• Pitkäkarvaisella karva on kaikkialla rungossa pitkää, suoraa, rungonmyötäistä ja karhealta tuntuvaa. Selvä kaulus ja housut, eturaajojen takapuolella on runsas hapsutus. Häntä on runsaskarvainen. Aluskarva on villava.
• Karkeakarvaisen koiran karva on kaikkialla rungossa tiheää, karkeaa ja pörröistä. Kuonossa on runsas karva ja päässä selkeästi erottuvat, karkeat ja kovat kulmakarvat. Runsaat housukarvat ovat toivottavat. Häntä on kauttaaltaan karvainen.

Hollanninpaimenkoira on aina juovikas eli brindle, jossa pohjaväri on kullan- tai hopeanvärinen. Kullan sävyt vaihetelevat hiekanruskeasta kastanjanpunaiseen. Koira on kauttaaltaan juovikas. Musta maski on toivottava. Suuret valkoiset merkit rinnassa tai käpälissä eivät ole suotavia.

Hollanninpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 116 kappaletta, joista 5 karkeakarvaista, 67 lyhytkarvaista ja 44 pitkäkarvaista.

Islanninlammaskoira

Islanninlammaskoira on sitkeä ja ketterä, haukkuen työskentelevä paimenpystykorva, mikä tekee siitä erittäin hyödyllisen paimennettaessa tai ajettaessa lampaita ja muita kotieläimiä. Luonteeltaan islanninlammaskoira on erittäin valpas ja se ilmoittaa vieraiden saapumisesta olematta vihainen. Islanninlammaskoira on iloinen, ystävällinen, utelias, leikkisä ja lempeän itsevarma.

-Rotumääritelmä

Islanninlammaskoira on Islannista kotoisin oleva rotu ja se onkin maan kansallinen koirarotu. Islanninlammaskoirien esi-isät saapuivat Islantiin norjalaisten maahanmuuttajien mukana 800-luvulla. Rotu muokkaantui ympäristöönsä ja sen työskentelytavat soveltuivat Islannin maastoon. Islanninlammaskoirat kehittyivät korvaamattomaksi avuksi paikallisille, jotka selviytyivät Islannin vaikeissa elinolosuhteissa. Koiria käytettiin kokoavana koirana lampaiden, hevosten ja karjan paimennuksessa sekä hälyttävänä vahtikoirana. 

Islannin Kennelliitto perustettiin 1960-luvulla, jolloin aloitettiin islanninlammaskoirien ns. ulkonäköjalostus. Puhtaat islanninlammaskoirat alkoivat olla noina aikoina vähissä, mutta aitoja rodun edustajia löydettiin Islannin syrjäseuduilta. Näistä yksilöistö aloitettiin rodun kasvatustyö. Melko pian rotu levittäytyi myös Islannin ulkopuolelle. Rotu on ulkonäöllisesti edelleen epäyhtenäinen, sillä koirat eri puolilla Islantia poikkesivat toisistaan. 

Islanninlammaskoira on luonteeltaan kuten ulkonäöllisestikin epäyhtenäinen. Vaihtelua rodun sisältä löytyy herkistä yksilöistä voimakastahtoisiin ja itsenäisiin koiriin. Rotu on haukkuherkkä ja se ilmoittaa reviirillensä saapuvista vieraista. Metsästysviettiä rodussa tuskin on, mutta pihapiirissä olevien pienten eläinten jahtaaminen on tavallista. Islanninlammaskoira on erinomainen harrastuskoira; se on koulutettavuudeltaan erinomainen ja nopea oppimaan sekä työnsä sitkeästi suorittava. Rotu on kuitenkin hyvin nopea regoimaan kaikkeen ympäristössään, jonka myötä koulutuksessa tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Islanninlammaskoira on hyvin sosiaalinen koira, joka tulee toimeen kaikkien ihmisten kanssa ja onkin erinomainen perhekoira. Muita eläimiä kohtaan rotu on yleensä ystävällinen, mutta on tavallista että yksilö ei tule toimeen samaa sukupuolta edustavien vieraiden koirien kanssa. Rotu on aktiivinen ja ilman riittäviä aktiviteetteja ja turhautuessaan se käyttää paljon ääntään ja on helposti hermostunut, joten tulee pitää huolta, että islanninlammaskoira saa riittävästi tekemistä ja fyysisiä aktiviteetteja.

Islanninlammaskoira on hieman keskikokoa pienempi ja vankka pohjoismainen paimenpystykorva, jolla on korvat terhakasti pystyssä ja selälle kiertynyt häntä. Rodulle tyypillistä on nauravainen, ystävällinen ja iloinen ilme ja muutenkin ystävällinen olemus. Koira on rakenteeltaan voimakas, sopusuhtainen ja suorakaiteen muotoinen. Rakenteen tulee olla kestävä, jotta se kestää työnteon ankarissakin oloissa. Karvapeite on kaksinkertainen, tiheä ja erittäin säänkestävä. Karva on lyhyempää päässä ja eturaajojen etuosassa ja pidempää kaulassa, rinnassa ja reisien takaosassa. Karvamuunnoksia on kaksi; lyhyt- ja pitkäkarvainen. Muunnosten ainoa ero on peitinkarvan pituus; lyhytkarvaisen peitinkarva on puolipitkää ja pitkäkarvaisen pitkää. Häntä on aina tuuheakarvainen. Koira on väriltään kellanruskea, punainen, harmaa, suklaanruskea tai musta. Kaikissa väreissä on aina lisäksi valkoista. Väristä riippuen koiralla voi olla tumma maski tai tan-merkkejä. Islanninlammaskoiran liikkeet ilmentävät ketteryyttä ja kestävyyttä. Liikkeissä on hyvä työntövoima ja ne ovat vaivattomasti maatavoittavat, jolloin liikkeet kestävät yhtäjaksoisesti myös pitkiä aikoja ja ovat paimentaessa tehokkaat.

Islanninlammaskoiria on rekisteröity vFCI:n 88 kappaletta.

Itäeuroopanpaimenkoira

Itäeuroopanpaimenkoira on hyväluonteinen, itsevarma ja tarkkaavainen koira, joka on kehitetty erityisesti virkakoiratoimintaan. Se on voimakasrakenteinen ja säänkestävä työkoira.

-Pika

Itäeuroopanpaimenkoiraa alettiin kehittää Neuvostoliitossa 1940-luvulla. Tavoitteena oli koirarotu, joka soveltuisi armeijan, rajavartioston, poliisin ja muiden valtiollisten tahojen tarpeisiin. 1924-1938 Neuvostoliittoon tuotiin Saksasta eityyppisiä saksanpaimenkoira, joista alettiin kehittämään uutta paimenkoirarotua, joka täyttäisi erityisvaatimukset. Rodun täytyisi soveltua suuren maan vaihteleviin ilmasto-olosuhteisiin. Tavoitteen saavuttamiseksi saksanpaimenkoiriin risteytettiin paikallisia koiria, jotka edustivat haluttua tyyppiä. Rotu nimettiin itäeuroopanpaimenkoiraksi ja ensimmäinen rotumääritelmä luotiin ja hyväksyttiin Neuvostoliitossa 1955.

Itäeuroopanpaimenkoira on hyväluonteinen, itsevarma, tarkkaavainen ja helposti koulutettava koira, joka on luotettava seuralainen ja hyvä vahti. Itäeuroopanpaimenkoira on voimakasrakenteinen, keskikokoa kookkaampi, voimakas ja lihaksikas koira. Itäeuroopanpaimenkoira on luustoltaan vahva, mutta se ei saa olla raskas. Sukupuolileima on selvä. Silmät ovat tummat ja korvat pystyt ja kolmion muotoiset. Karvapeite on kaksinkertainen. Peitinkarva on tiheää, melko karheaa, suoraa ja keskipitkää. Karva on kaulassa pidempää ja paksumaa sekä muodostaa housut. Itäeuroopanpaimenkoira on väritykseltään vaihtelevan sävyinen musta ja harmaa tai musta ja punertavan ruskea. Musta jossa yksittäiset harmaat tai punertavat tan-merkit. Yksivärisellä mustalla sallitaan pieni valkoinen merkki rinnassa. Harmaasoopelilla ja punertavasoopelilla on tumma maski. Itäeuroopanpaimenkoiralla on vapaat, maatavoittavat, sulavat ja tasapainoiset liikkeet. 

Itäeuroopanpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 8 kappaletta.

Karpaattienkoira

Karpaattienkoira on vuosisatoja Karpaattien vuoristossa käytetty kotieläinlaumojen puolustamiseen ja vartiointiin. Se on hyvin omanarvontuntoinena tsapainoinen ja rauhallinen koira. Karpaattienkoiralla on ehdoton kiintymys perheeseensä.

-Pika

Karpaattienkoira on kotoisin Romanian Karpaateilta ja se on jalostettu Tonavan alueen jo olemassa olevasta kannasta. Jalostuvalintojen perusteena on aina ollut käyttökelpoisuus tehtäväänsä, minkä johdosta rodun luonteenpiirteet ovat säilyneet ennallaan tähän päivään asti. Karpaattienkoiraa on käytetty Karpaattien vuoristossa kotieläinlaumojen puolustajana ja vartiokoirana.  Ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin vuonna 1934, joka on päivitetty 1982, 1999 ja 2001. Romanian Kennelliiton tekninen toimikunta hyväksyi rotumääritelmän 2002.

Karpaattienkoira on omanarvontuntoinen, rauhallinen ja tasapainoinen koira. Sillä on luontainen vartiointitaipumus ja vaistomainen ja ehdoton kiintymys laumaansa ja isäntäänsä. Karpaattienkoira on suurehko, ketterä ja yleisvaikutelmaltaan voimakas koira, joka ei ole koskaan raskas. Sukupuolileima on selvä. Peitinkarva on karheaa, tiheää ja suoraa. Pohjavilla tiheää ja pehmeää. Karvapeite on kalpean kellanruskea erisävyisinä. Valkoiset merkit ei tulisi olla valitsevia. Karpaattienkoiran liikkeet ovat vapaat ja pitkäaskeliset. Ravi on tehokasta ja kestävää.

Karpaattienkoiria on rekisteröity vFCI:n 2 kappaletta.

Katalonianpaimenkoira

Katalonianpaimenkoira on suurenmoisen rohkea ja sitkeä. Se ajaa itsepäisimmänkin karjan ilman apua ja näyttää ymmärtävän tarvittavat toimenpiteet lähes olemattomalla ohjauksella. Kouluttamisen helppous perustuu katalan älykkyyteen ja tottelevaisuuteen. Se on energinen, vahva ja joustava muiden eläinten joukossa sekä hellä ja rakastava lasten kanssa. Sen koko ja luonne sopivat täydellisesti elämään toverina ja kotikoirana. 

-Suomen Katalonianpaimenkoirat ry

Katalonianpaimenkoira on kotoisin Kataloniasta, joka on itsehallintoalue Espanjassa.  Katalonianpaimenkoira periytyy luultavasti jostakin alkuperäisestä Iberian niemimaan mastiffityypeistä. Koska katalonianpaimenkoira ja pyreneittenpaimenkoira on samankaltaisia, on myös ajateltu, että ne olisivat muuttaneet lehmäpaimenten mukana Espanjaan, missä ne myöhemmin eri alueilla kehittyivät erilaiset ominaispiirteet omaaviksi roduiksi. Koiran arvo ei määräytynyt ulkonäön vaan suoritus- ja työskentelyominaisuuksien mukaan. Vaadittu tyyppi vaihteli syntymaastosta ja paimennettavista eläimistä riippuen, jolloin muodostuivat vuoristo- ja tasamaakoirat.

Vuonna 1934 Katalonia muuttui sisällissodan taistelukentäksi. Sodan aikana katalonianpaimenkoirat taistelivat sotilaiden rinnalla ja antsaisivat vartijan ja sanansaattajan maineen. Katalonianpaimenkoirasta tuli rohkeuden ja vapauden symboli Katalonialle ja sen kansalle. Se saavutti paimentaessaan hevosten ja karjan kunnioituksen. 

Katalonianpaimenkoira on hyvin rauhallinen, toimelias, älykäs ja sitkeä koira, joka on erittäin omistautunut isännälleen. Se on vieraita kohtaan pidättyväinen ja se saattaa vaikuttaa varautuneelta. Katalonianpaimenkoira sietää erinomaisesti kaikenlaisia sääolosuhteita ja kykenee työskentelemään erittäin vaativissa olosuhteissa hyvinkin niukalla ravinnolla. 

Katalonianpaimenkoira on tasapainoinen ja keskikokoinen koira. Sillä on voimakas pää, jossa on valpas ja älykäs ilme. Runko on vahva ja lihaksikas, joka kuvastaa voimaa ja ketteryyttä. Katalonianpaimenkoiralla on joustavat liikkeet. Se laukkaa ainoastaan laajoilla alueilla. Turkki on hyvin kaunis. Se on karheaa, pitkää, suoraa tai hyvin lievästi laineikasta. Päässä on parta ja viikset sekä kulmakarvat. Karvapeite on kellanruskea, hiekanruskea tai harmaa. On myöskin koiria, joiden väri on sekoitus useammasta väristä, mutta mustat tai valkeat läiskät eivät ole sallittuja.

Katalonianpaimenkoira on rekisteröity vFCI:n 16 kappaletta.

Komondor

Järkähtämättömän rohkea vartioidessaan ja puolustaessaan huomaansa uskottuja karjalaumoja, sekä isäntänsä omaisuutta ja kotia. Hyökkää äänettömästi ja rohkeasti. Pitää aluettaan omanaan eikä siedä siellä ainuttakaan vierasta. Perusluonteeltaan epäluuloinen. Makaa päiväsaikaan mielellään siten, että pystyy valvomaan aluettaan, öisin on alati liikkeessä.

-Rotumääritelmä 

Komondor on suurin ja mahtavin alkuperäisistä unkarilaisista koiraroduista. Se on säilyttänyt ulkonäöllisen ja luonteensa alkukantaisuuden. Komondorin alkuperäiset esivanhemmat tulivat todennäköisesti vaeltavien, karjankasvatuksella elävien muinaisunkarilaisten paimentolaisten mukana Karpaattien keskustasangolle. Sen tehtävänä on ollut karja- ja lammaslaumojen suojelu rosvoilta ja villieläimiltä.

Komondor on järkähtämättömän rohkea ja äärimmäisen uskollinen työkoira. Sen alkuperäiset vartiointi- ja suojeluvaistot ovat edelleen tallella, sen agrressiokynnys on korkea. Se on epäluuloinen vieraita kohtaan. Koiran isännän ollessa hereillä se ei välttämättä vartioi tätä tai isäntänsä tavaroita, mutta isännän ollessa poissa tai nukkumassa, koira toimii täysin itsenäisesti. Komondor ei hauku vartioidessaa, vaan se toimii hiljaa; hyökkää äänettömästi ja rohkeasti.

Komondor on suurikokoinen, voimakas, sen ulkomuoto herättää katsojassa kunnioitusta. Sivulta katsottuna sen runko muodostaa suorakulmion, sillä on järeä luusto. Suuresta koostaan huolimatta komondorin tulee liikkua kevyesti, joustavasti, hiljaisesti ja arvokkaasti, koiran koko olemus on arvokas. Komondorin karvapeite on hyvin runsas, huopaantunut, pitkä ja nyöriytynyt. Turkki suojaa erinomaisesti koiraa kaikenlaisissa sääolosuhteissa. Karvapeite on vitivalkoinen, siinä ei saa olla syntyjään keltaista sävyä, mutta koiran ikääntyessä nyörien päät usein kellastuvat. Koiran pigmentti on tumma, sen kirsu on musta ja silmät ruskeat.

Komondoreja on rekisteröity vFCI:n 3 kappaletta.

Kroatianpaimenkoira

Kroatianpaimenkoira on vanha koirarotu, joka on luonteeltaan eloisa, tasapainoinen ja valpas. Sillä on luontainen taipumus karjan kanssa työskentelyyn. Tehtävänsä se hoitaa huolellisesti ja kärsivällisesti. 

-Pika

Kroatiapaimenkoira on nimensä mukaisesti kotoisin Kroatiasta. Se on todennäköisesti kehittynyt niin sanotusta suokoirasta Slavonian alueella. Vuonna 1374 esitettiin, että uudisasukkaat toivat rodun mukanaan synnyinalueellensa. Rodun systemaattinen jalostus aloitettiin vuonna 1935 ja ensimmäisen rotumääritelmä luotiin 1951, jonka FCI julkaisi 1969.

Kroatianpaimenkoira on eloisa, luonteeltaan tasapainoinen, valpas ja omistajaansa hyvin kiintynyt paimenkoira. Se ei ole koskaan vihainen tai hermostunut. Sillä on luontainen taipumus työskentelyyn karjan parissa. Kroatianpaimenkoira on tarkkaavainen, rohkea ja helposti koulutettava, se hoitaa tehtävänsä huolellisesti ja työskentelee tasapainoisesti ja kärsivällisesti. 

Kroatianpaimenkoira on keskikokoinen ja maatiasmainen koira. Se on ryhdikäs, ketterä ja vahva, mutta ei koskaan raskas tai karkea. Kroatianpaimenkoiralla on älykäs, eloisa ja utelias ilme ja pystyt tai puolipystyt korvat. Liikkeet ovat tasapainoiset, koiralla on pitkä askel ja voimakas takaraajan työntö. Ravi on tyypillisin liikemuoto. Kroatianpaimenkoiralla on runsas, tiheä ja säänkestävä turkki, joka ei ole villavaa eikä karkeaa. Peitinkarva on laineikas tai kihara ja pitkä. Peitinkarva muodostaa kauluksen, eturaajoihin hapsut ja reisiin housut. Pohjavilla on tiheää, tiivistä ja pehmpeää. Peitinkarvan väri on musta, ainoastaan pieni valkoinen rintamerkki on sallittu.

Kroatianpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 9 kappaletta.

Kuvasz

Kuvasz on koira jolle oma perhe on koko maailma! Omistajan on joskus vaikea kuvata kuvaszin luonnetta, koska se on kultaisen ystävällinen, pitkämielinen, hellyydenkipeä, uskollinen, kiltti ystävä. Mutta toisaalta, sama koira on myös melko juro, ei pidä vieraista, eikä vieraiden hyväilyistä, käyttäytyy jopa vihamielisesti kotia lähestyvää vierasta kohtaan. Ulkopuolisen silmin koira vaikuttaa "vihaiselta koiralta". Kuvasz on päivä ja yö, aurinko ja myrsky, kaikki siellä koiran alkukantaisen luonteen mukana.

-Unkarinpaimenkoirart ry

Kuvasz on nykyisen Unkarin alueelta kotoisin oleva rotu, jonka kerrotaan kulkeutuneen sinne jo ennen ajanlaskumme alkua sumerilaisten paimenten mukana. 1600-luvulta lähtien kuvaszista löytyy kirjoitettua materiaalia, mutta kerottaan, että 900-luvulla kumaani heimojen mukana olisi ollut suuria valkoisia koiria, jotka olivat tarkoitettu vartiointiin ja pienempiä paimentamiseen. 1458-1490 vuosina hallinneella Unkarin kuninkaalla oli suuri kuvasz-kennel.

Kuvasz on kehittynyt aikoina, jolloin jouduttiin elämään luonnon ehdoilla. Lauma oli elinehto ihmisille ja sen myötä myös koiralle ja kuvasz on kehitetty laumansa vartiointiin. Sudet, karhut ja karjavarkaa olivat suurin laumaa uhkaava vaara. Koirien täytyi taistella laumaa vartoidessa pelkkäämättä, sekä pystyä toimimaan nopeasti. Kuvasz toimi pitkin päivää paimentaen laumaa ja erityisesti yöllä tarkasti vartioiden laumaa. Sillä oli erittäin kuuluva haukku, joka yleensä pelkästään karkotti kutsumattomien vieraiden lähestymisen, mutta tarvittaessa koira ei saanut epäröidä käydä kiinni. Jalostuksessa vain vahvimmat ja parhaat koirat säilyivät ja jatkoivat sukua. 

Kuvasz on rohkea, peloton ja hyvin itsevarma. Se antaa kaikkensa puolustaakseen suojeltavakseen uskottuja ihmisiä ja heidän omaisuuttaan. Se on uskollinen ja luotettava, joka rakastaa isäntäänsä ja arvostaa perheeltään saamaansa rakkautta ja huolenpitoa. Kuvasz on vaatimaton ja helppohoitoinen, mutta vaatii paljon liikuntaa ja toimintaa, jos se ei ole käytössä alkuperäisessä tehtävässään. Nykyisten kuvaszien luonne on useimmiten paljon sosiaalisempi kuin esi-isiensä, mutta kuvasz ei silti ole erityisen vierasrakas. Vieraan yrittäessä koskettaa, se yleensä perääntyy tai väistää. Joillakin kuvaszeilla on metsästysviettiä. Kuvasz kestää hyvin rankkojakin sääolosuhteita.

Kuvasz on kookas ja vahva koira, joka ilmentää jaloutta, voimaa ja väsymättömyyttä. Se on vahvarakenteinen ja luustoltaan vahva, mutta ei karkea, lihaksikas ja erittäin liikkuvainen. Kuvasz tunnistetaan sukulaisroduistaan pääosin päänsä ansioista. Sen kaikki ruumiinosat sopivat hyvin yhteen, eikä mikään ole liioiteltua. Kuvaszin kävellessä sen liikkeet ovat pitkät ja hitaat. Ravissa liikkeet ovat kepeät, joustavat, tasapainoiset ja väsymättömät. Kuvaszin karvapeite on kovaa, laineikasta ja hieman jäykkää. Pohjavilla on hienoa untuvaista aluskarvaa. Peitinkarva muodostaa kauluksen ja housut. Väritys on valkoinen tai norsunluunvärinen.

Kuvaszeja on rekisteröity vFCI:n 6 kappaletta.

Lancashirenkarjakoira

Lancashire heeler, joka Suomessa tunnetaan myös nimellä lancashirenkarjakoira, on pieni, vankkarakenteinen, valpas ja toimelias karjakoira, jolla on myös terrierimäisiä vaistoja kani- ja rottajahdissa. Lancashire heeler on monipuolinen englantilaisten maatilojen yleiskoira, karjapaimen, rotan pyydystäjä, vahti ja seurakoira. Heeler on rohkea, iloinen ja omistajaansa kiintyvä. Luonne ja osaaminen sekä yhteistyökyky ovat olleet lancashire heelerin tärkeimmät ominaisuudet ja koirien ulkomuoto on ollut toissijainen seikka.

-Suomen Lanchashire Heeler -yhdistys ry

Lancashirenkarjakoira eli heeleri on Englannista kotoisin oleva pieni karjakoirarotu. Erilaisia heelereitä tunnettiin varhaisemmilla ajoilla ympärillä Englantia, mutta nykyään se on vakiintunut yhdeksi roduksi. Ne tunnettiin farmien pieninä yleiskoirina, jotka paimensivat karjaa ja pitivät rotat, hiiret ja tuholinnut poissa. 1700-luvun lopussa ja 1800-luvulla heelerit toimivat apuan siirtämään karjaa kaupunkien teurastamoihin. Heelerit ovat paimentaneet pääasiassa nautoja, mutta myös lampaita ja kanoja. Se ajaa karjaa puremalla kintereeseen ja haukkumalla ja väistää potkut painautumalla litteäksi maahan. 

Paimentamisen ja tuhoeläinten pois pitämisen lisäksi heelereitä on käytetty myös apuna metsästyksessä. Joidenkin tietojen mukaan salametsästäjät käyttivät niitä jäniskoirina, jotka oli helppo piilottaa vaikka taskuun. Heelereitä käytettiin myös riistan jäljestämiseen ja apuna kalastamiseen matalassa vedessä. Heelerit toimivat erinomaisina pihavahteina. Monien tehtäviensä lisäksi ne avustivat kilpahevosten hoidossa pitämällä niille seuraa karsinoissa.

Yleisin teoria rodun syntyyn on welsh corgin ja vanhan black&tan terrierin eli manchesterinterrierin esi-isän risteytys. Täyttä selvyyttä rodun syntyyn ei kuitenkaan ole. Jossain vaiheessa heeleriin on sekoitettu myös mäyräkoiraa ja jopa chihuahuaa, joka selittää pienemmän koon. Rodun ulkomuoto oli pitkään hyvin hajanainen ja siihen liittyi erilaiset karvanlaadut, korvien ja häntien sekä raajojen asennot. Jossain vaiheessa musta väritys oli niin tärkeä, että muun väriset kuin black&tan pennut hävitettiin. Ruskea väri lisättiin rotumääritelmään vuonna 1999.

Lancashire Heeler Club perustettiin vuonna 1978 ja samana vuonna laadittiin ensimmäinen rotumääritelmä sekä epävirallinen rekisteri perustettiin. Clubin oma rekisteri lopetettiin vuonna 1989 ja näinä vuosina rekisteröidyt koirat ovat varhaisimmät rekisteröidyt heelerit. Lanchashirenkarjakoira otettiin Englannin Kennelklubin rekisteriin vuonna 1981.

Lancashirenkarjakoira on aktiivinen, iloinen ja omistajaansa kiintynyt koira, joka on työtehtävässään erittäin monipuolinen ja nykypäivänä myös erinomainen harrastuskoira. Heeleri on tietyllä tavalla herkkä, mutta myös rohkea ja röyhkeä, jotta se pystyy työskentelemään karjan kanssa. Se on hyvin ilmeikäs ja tulee yleisesti hyvin toimeen muiden koirien kanssa, joihin se suhtautuu yleensä itsevarmasti ja pelottomasti. Heeleri on hyvin omistajaansa kiintynyt ja saattaa suhtautua vieraisiin pidättyväisesti, mutta sosiaalisuus vaihtelee yksilöiden välillä suuresti. Heeleri vartioi omaa reviiriään ja käyttää hälytyshaukkua, joka tulee rodun varhaisista ajoista jolloin se vartioi maatiloja. Heeleri on aktiivinen koira, joka vaatii arkeensa toimintaa ja pennusta lähtien hyvän ja johdonmukaisen kasvatuksen.

Lancashirenkarjakoira on kooltaan pieni ja rungoltaan pitkä, mutta pieni koko ei saa hämätä, sillä heeleri on ennen muuta työkoira. Se on vankkarakenteinen, kropaltaan vahva ja sillä on varsin voimakas luusto. Heelerillä on vahvat leuat ja täydellinen leikkaava purenta. Korvat voivat olla varsin erimuotoiset, ne voivat olla täysin pystyssä tai eriasteisesti koholla tai eripariset, täysin luppakorvat ovat virhe. Heelerin liikkeet ovat vapaat, tarkomokkaat ja luonnolliset, se voi paimentaessaan tehdä hyvinkin nopeita suunnanvaihtoja. Heelerin peitinkarva on lyhyt, tiheä ja kova. Peitinkarvan pituus ja vahvuus vaihtelee vuodenaikojen mukaan ja se voi muodostaa kauluksen ja housut. Peitinkarva on kiiltävän musta tai maksanruskea punaisilla värimerkeillä. Punaiset merkit ovat kuonossa, poskissa, silmien yläpuolella, polvista alaspäin, takaraajojen sisäpuolella ja hännän alapuolella. Valkoinen pieni pilkku rinnassa sallitaan, muualla valkoinen väri on virhe.

Lancashirenkarjakoiria on rekisteröity vFCI:n 18 kappaletta.

Lapinporokoira

Lapinporokoira on hyvähermoinen, rauhallinen, oppivainen, tarmokas ja palveluhaluinen. Työssään se on herkkähaukkuinen. Se on ihmisille ystävällinen, mutta ei sovellu pelkästään seurakoiraksi vaan vaatii myös toimintaa.

-Suomen Kennelliitto

Lapinporokoira on yksi suomalaisista koiraroduista, joka on muodostunut poronhoitoalueilla poropaimennukseen käytetystä koirakannasta. Rodun kantamuotona voidaan pitää koiria, jotka ovat olleet esihistorialliselta ajalta lähtien Skandinavian pohjoisosissa. Saamelaiset ovat käyttäneet näitä koiria jo vuosisatojen ajan porojen paimennuksessa; koiria käytettiin apuna porotokkien siirtämisessä, kokoamisessa ja erottelussa sekä porojen puolustuksessa susilta ja ahmoilta.

Lapinporokoiran jalostustyötä yritettiin aloittaa ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla, mutta aikaa kului 1950-luvulle ennen kuin rotu tuli säännöllisen kenneltyön piiriin. Toisen maailmansodan loppupuolella käyty Lapin sota oli hyvin tuhoisa porokoira-kannalle, joten ensimmäinen vuosikymmen rodun kenneltyön parissa ei tuottanut näkyvää tulosta. Vuonna 1959 alkoi varsinainen ja pitkäjänteinen työ poroa paimentavan koiran jälleenrakentamiseksi. 

Vuoteen 1966 asti nykyinen suomenlapinkoira ja lapinporokoira katsottiin samaksi roduksi, kunnes todettiin, että oli olemassa kaksi erityyppistä poroa paimentavaa koiraa ja lapinporokoira erotettiin omaksi rodukseen. Samalla lapinporokoirasta tuli virallinen rotu ja koirien rekisteröinti virallisesti alkoi. Suomen Kennelliitto oli kuitenkin epävirallisesti rekisteröinyt poronhoitoon käytettyjä alkukantaisia paimenkoiria 1950-luvulta asti. Lapinporokoiria on mahdollista vielä tänäkin päivänä rotuunottaa.

Lapinporokoiran historiasta ja alkuperästä on keskusteltu runsaasti, sillä rodun ulkonäkö poikkeaa selvästi muista tyypillisistä pystykorvista, joilla on neliömäinen rakenne, runsas karvoitus ja kippura häntä. Lapinporokoira kuitenkin muistuttaa kaikista lappalaisroduista eniten saamelaisten porokoiria.

Lapinporokoira on oppivainen ja aktiivinen koira, joka on syntyjään työkoira. Porokoira vaatii riittävästi psyykkistä että fyysistä aktiviteettia, mutta ollessaan tyytyväinen, se on arjessa rauhallinen ja helppo koira. Lapinporokoira on nopeasti oppiva ja innokas koira, mutta se täytyy motivoida oikealla tavalla tekemiseen, sillä jos porokoira ei koe toimintaa kannattavaksi se myös kyllästyy helposti. Ollessaan motivoitunut, porokoira tekee töitä mielellään omistajansa kanssa ja on usein erittäin tarmokas. Enemmistö lapinporokoirista suhtautuu vieraisiin ihmisiin ystävällisesti, mutta myös välinpitämätön suhtautuminen on tavallista ja rodun sisällä on jonkin verran varautuneisuutta. Vieraita koiria kohtaan porokoira ei aina ole kovin sosiaalinen, mutta yksilölliset erot ovat suuret. Lapinporokoira käyttää työssään ääntä ja se voi olla myös arjessa haukkuherkkäinen. Joillain yksilöillä esiintyy myös riistaviettiä. Nykyisin enemmistö yksilöistä toimii seura- ja harrastuskoirina, mutta koulutettuna rotu soveltuu edelleen poronhoitotyöhön.

Lapinporokoira on keskikokoinen, selvästi korkeuttaan pidempi, ravaajatyyppinen paimenpystykorva. Sen tulee olla suorakaiteen muotoinen, keskivoimakas ja suhteellisen voimmaakasti kulmautunut koira, jolla on voimakas luusto ja lihaksisto. Porokoira on jäntevä koira, mutta se ei kuitenkaan vaikuta raskasrakenteiselta. Pää on pitkänomainen, jossa on soikeat, tummat ja eloisat silmät sekä pystyt korvat. Sukupuolileiman tulee olla selvä. Porokoiran karvapeite on kehittynyt arktiseen ilmastoon sopivaksi, turkki on keskipitkää tai pitkää, karheaa ja suoraa. Peitinkarvan alla on tiheää ja pehmeää pohjavillaa, joka lämmittää koiraa kovillakin pakkasilla. Oikeanlainen turkki on helppohoitoinen; se ei takkuunnu, se hylkii likaa ja vettä, eikä lumi tartu siihen kiinni talvella. Sallitut värit ovat musta eri sävyissään ja parkinruskea. Usein yleisväriä vaaleampaa, harmahtavaa tai ruskehtavaa väriä esiintyy päässä, rungon alaosassa ja raajoissa. Valkoisia merkkejä voi esiintyä kaulassa, rinnassa ja raajoissa.

Lapinporokoiria on rekisteröity vFCI:n 219 kappaletta.

Länsigöötanmaanpystykorva

Pystykorvaryhmästä löytyy pieni ja terhakka rotu, joka harvoin jättää vastaantulijoitaan täysin kylmäksi. Kyseessä on länsigöötanmaanpystykorva, jonka pieni koko, mutta ison koiran olemus sekä positiivisen innokas ja ystävällinen asenne herättävät usein mielenkiintoa ja ihastusta sekä kysymyksiä etenkin koirarotuja tarkemmin tuntemattomissa ihmisissä.

-Länsigöötanmaanpystykorvat – Västgötaspetsen ry

Länsigöötanmaanpystykorva eli göötti on vanha ruotsalainen koirarotu, jonka kerrotaan toimineen viikinkien paimenena, talonvahtina ja pihakoirana jo yli tuhat vuotta sitten. Uskollinen ja toimelias göötti toimi suurena apuna perheen pihapiirissä, kun se puolusti hyötyeläimiä, pyydysti muun muassa rottia ja ilmoitti vieraista kovaan ääneen haukkumalla. Lyhytjalkaisena paimenkoirana sen tärkein tehtävä oli kuitenkin lehmien paimentaminen ja karjan kanssa toimiminen. Kerrotaan, että eräs vanha maanviljeliä vei lehmänsä aamulla laitumelle länsigöötanmaanpystykorvansa kanssa, näytti koiralle laitumen rajat ja jätti sen yksin paimentamaan lehmiä päiväksi. Ilalla hän vihelsi pihalta koiralleen, joka sen kuultuaan paimensi lehmät takaisin navettaan lypsylle.

Toinen maailmansota vaikutti traagisesti länsigöötanmaanpystykorvan elinvoimaan ja rotu meinasi kuolla sukupuuttoon. 1940-luvun alussa kreivi Björn von Rosen sai kuulla, että vanhantyyppisiä paimenkoiria oli vielä olemassa ja kesällä 1942 Björn von Rosen ja rehtori K. G. Zetterstén, lähtivät retkelle Länsi-Göötanmaalle etsimään jäljellä olevia rotutyypillisiä länsigöötanmaanpystykorvia. Pari löysi pienen, mutta yhtenäisen kannan erityisesti Varan kaupungin ympäristöstä. Koiria ei ollut kovin montaa, mutta retken jälkeen kuusi koiraa kutsuttiin Göteborgin näyttelyyn syksyllä 1942. Seuraavana vuonna Ruotsin Kennelliitto hyväksyi länsigöötanmaanpystykorvan rotumääritelmän ja tästä pienestä kannasta alkoi suunnitelmallinen jalostus. Aluksi hyväksyttiin vain töpöhäntäiset harmaan väriset koirat, mutta pienen koirakannan vuoksi rotumääritelmää laajennettiin myös pitkähäntäisiin ja ruskean sävyisiin koiriin, vaikkakin pitkähäntäiset koirat typistettiin. Rodun nimi oli lähtöjään Svensk Vallhund, eli ruotsalainen paimenkoira, mutta nimi muutettiin vuonna 1953 nykyiseen muotoonsa.

Länsigöötanmaanpystykorva on jalostettu karjakoiraksi; matalaraajaisuutensa ansiosta lehmien potkut menevät koiran yli ja näin göötti voi ajaa karjaa pelottomasti puremalla niitä nilkkoihin. Jalostuksen alussa koiria kasvatettiin yksinomaan paimennustaipumusten takia ja suurin osa alku-aikojen kasvattajista oli maanviljeliöitä, jotka pystyivät seuraamaan paimennustaipumusta koirien käytännön työssä. Gööttejä käytettiin kuitenkin ahkerasti myös paimennuskokeissa, mutta bordercollieiden tulo Ruotsiin vähensi gööttien määrä kokeissa radikaalisti. Hyvin pian gööttejä ei ilmoitettu kokeisiin enää ollenkaan, sillä lampaisiin erikoistunut bordercollie oli ylivoimainen erilaisen paimennustyylinsä vuoksi. 1970-luvulle tultaessa paimentavia länsigöötanmaanpystykorvia ei juurikaan enää ollut. Harrastusmielessä gööttejä koulutetaan paimennukseen edelleen, mutta työkäytössä rotua ei oikeastaan enää käytetä. Ruotsin rotujärjestö on kuitenkin luonut paimennustaipumustestin, jonka avulla paimennustaipumusta voidaan arvioida ja näin ollen säilyttää alkuperäistä käyttötarkoitusta rodussa.

Länsigöötanmaanpystykorva muistuttaa niin paljon welsh corgia, että näiden kahden rodun on epäilty olevan sukua toisilleen. Selvää yhteyttä ei kuitenkaan ole löytynyt ja sukulaissuhteesta on jopa kiistelty; on epäselvää, olisiko viikingit tuoneet gööttejä Ruotsista Iso-Britanniaan vai welsh corgeja Iso-Britanniasta Ruotsiin. Nykypäivän kynogologisen tutkimuksen mukaan länsigöötanmaanpystykorva on kuitenkin kotoisin Ruotsista, joten yhteys göötin ja welsh corgin välillä jää hämärän peittoon. Aikoinaan göötin on ehdotettu olevan kääpiömuoto jämtlanninpystykorvasta ja DNA-profiilien mukaan on havaittu yhteneväisyyttä myös göötin ja collien välillä.

Länsigöötanmaanpystykorva on eloisa ja tarmokas koira, jonka pienestä koosta ei saa hämääntyä. Göötti on rohkea, valpas ja älykäs rotu, jolla on paljon energiaa. Se kaipaa liikuntaa ja on erinomainen harrastuskoira, joka motivoituneena haluaa oppia ja tehdä innokkaasti töitä omistajansa kanssa. Tyytyväisenä göötti on mitä parhain seura- ja perhekoira, joka rakastaa oman perheensä seuraa ja tulee yleensä erinomaisesti toimeen lasten kanssa. Göötti on puhelias koira ja tykkää käyttää ääntään, johon tulee kiinnittää huomiota pennusta pitäen. Vilkas, kekseliäs ja hyvin toimintakykyinen göötti tarvitsee hyvän tapakasvatuksen, mutta koulutettuna se on arjessa hyvin miellyttävä koira, joka osallistuu innoissaan kaikkeen ja on täysillä mukana oman perheensä tekemisissä. Göötti on ystävällinen ja sosiaalinen koira niin vieraiden ihmisten kuin koirienkin kanssa.

Länsigöötanmaanpystykorva on pieni, matalaraajainen ja vankka koira, mutta ei kuitenkaan liian matala. Göötti on säilyttänyt alkukantaista olemustaan, eikä jalostus ole muuttanut sen ulkonäköä liikaa. Rodun sisällä on jonkin verran tyyppivaihtelua matalasta ja vankempi tyyppisestä koirasta pitempijalkaiseen ja ilmavampaan tyyppiin. Göötin ruumiinrakenne on vankka, se on korkeuttaan pidempi ja tasapainoinen koira, joka on kauttaaltaan hyvin kulmautunut. Pää on suhteellisen voimakas ja sen ilme kertoo valppaudesta, eloisuudesta ja tarmokkuudesta. Turkki on lyhyttä ja kovaa ja alusvilla tuheaa sekä pehmeää ja se suojaa hyvin. Yleisimmät värit ovat harmaa, harmaanruskea, kellanruskea, punaisenruskea ja punaisenkeltainen. Selässä ja kyljissä on tummempaa peitinkarvaa, lapojen päällä rodulle tyypillinen valjaskuvio ja päässä poskikuviointi. Valkoiset merkit ovat sallittuja kaulassa, raajoissa, rinnassa ja päässä voi olla ohut piirto. Göötin erityispiirteenä on häntien monimuotoisuus; hännän pituus voi olla mitä vain hännättömästä pitkään häntään ja se voidaan kantaa monella tapaa; alhaalla, sirpillä tai kippuralla. 

Länsigöötanmaanpystykorvia on rekisteröity vFCI:n 52 kappaletta.

Mallorcanpaimenkoira

Mallorcanpaimenkoira on hyvin vanha työkoira, joka on vahvasti omaan isäntäänsä kiintynyt. Se on käytökseltään arvaamaton, mutta isännälleen uskollinen kuolemaansa saakka. Se paimentaa, vartioi ja suojelee perhettään ja reviiriään.

-Pika

Mallorcanpaimenkoira on kotoisin Espanjasta Baleaareilta. Se on vanha työkoira, joka säilyi kauan puhtaana kotisaarellaan Mallorcalla. Kuitenkin kun mannereurooppalaisia rotuja levittäytyi saarelle, rotu alkoi sekoittua niiden kanssa. Paikalliset risteytti rotua myös tarkoituksella käyttöominaisuuksien parantamiseksi, muun muassa paimennusominaisuuksia haluttiin parantamalla risteyttämällä saksanpaimenkoiraan ja vahtiominaisuuksia parannettiin mastiffilla. Mallorcanpaimenkoiran sekoittuminen muihin rotuihin on aiheuttanut sen, että puhdasrotuisia yksilöitä ei ole juurikaan Mallorcan saaren ulkopuolella. FCI on hyväksynyt tämän hetkisen rotumääritelmän vuonna 2002.

Mallorcanpaimenkoira on hyvin omanarvontuntoinen koira, joka ehdottomasti yhden isännän koiran ja uskollinen kuolemaansa asti. Sen on vaikea hyväksyä vieraita ihmisiä. Mallorcanpaimenkoira on älykäs ja oppivainen, nuorena eirttäin varovainen ja varautunut. Koiran tunteet tulevat esiin lähes arvaamattomana käytöksenä, se on rohkea ja riidanhaluinen. Mallorcanpaimenkoiraa käytetään paimennus-, vartiointi- ja suojelukoirana.

Mallorcanpaimenkoira on kookas, vankka, keskivoimakas ja sopusuhtainen. Vahva, lihaksikas ja roteva, mutta silti ketterä. Sen ulkoinen olemus ilmentää samaan aikaan voimaa ja ketteryyttä. Koiran ilme on arvoituksellinen, älykäs ja samalla surullinen, katseesta voi kuvastua epäluuloisuutta. Mallorcanpaimenkoiran liikkumistavan tulee ilmentää kestävyyttä ja olla samalla tyylikäs. Ravi on kaksijälkistä ja vuorottaista, laukka vapaata, hiomatonta ja nopeaa. Työskentelyssään koira käyttää laukkaa. Karvamuunnoksia on kaksi, lyhyt- ja pitkäkarvainen, joista lyhytkarvainen on yleisempi. Lyhytkarvaisen koiran peitinkarva on lyhyttä ja pinnanmyötäistä, sen aluskarva on hyvin hienolaatuista eikä kovin tiheää. Pitkäkarvaisen koiran karva on noin 7cm pitkää, joka on pidempää hännässä, korvien kärjissä ja raajojen takaosassa. Molempien muunnostan jarva on sileää, kovaa ja melko hienolaatuista. Ainoa hyväksytty väri on musta eri sävyissä.

Mallorcanpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 2 kappaletta.

Maremmano-abruzzese

Maremmano-abruzzesen luonne on ja ulkomuoto ovat muotoutuneet itsenäiseen, vaihtelevissa ja vaativissa olosuhteissa tapahtuvaan työskentelyyn. Rotu on ylpeä, hallitseva ja vierastaa alistumista ollen samalla myös pehmeäluonteinen koira. Maremmano-abruzzese on hyvin kiintynyt laumaansa ja reviiriinsä ja toimii rohkeasti, itsenäisesti ja päättäväisesti vaaran uhatessa. Maremmano-abruzzese kiintyy perheeseensä syvästi ja on sen parissa rauhallinen, kiltti ja vaatimaton koira. Vieraita kohtaan maremmano-abruzzese saattaa olla hyvinkin epäluuloinen ja varautunut.

-HankiKoira.fi

Maremmano-abruzzese on ikivanha, jopa yli 2000 vuotta vanha lammaslaumojen vartija, joka on kotoisin Italiasta. Se on laumanvartija, jota on käytetty ja käytetään edelleen eläinlaumojen vartijana muunmuassa karhuja, susia, villisikoja ja ihmisvarkaita vastaan. Koirat hoitavat tehtäväänsä laumassa. Rotu polveutuu paimenkoirista, joita Abruzzon lammastilalliset käyttivät Toscanan ja Latiumin Maremmalla. Nämä kaksi ikivanhaa rotua sekoittuivat toisiinsa noin 1860-luvulta lähtien, kun lammaslaumoja siirettiin alueelta toiselle vuodenaikojen mukaan. Koirat ovat muovautuneet vaihetelevissa sääoloissa tapahtuvaan vaativaan työskentelyyn. Taipumus oman lauman ja alueen puolustamiseen on synnynnäistä.

Maremmano-abruzzese on ylpeä ja hallitseva, mutta samalla myös pehmeäluonteinen koira. Se on hyvin kiintynyt laumaansa ja reviiriinsä toimien rohkeasti, itsenäisesti ja päättäväisesri vaaran uhatessa. Perheensä parissa se on rauhallinen, kiltti ja vaatimaton. Vieraita kohtaan se saattaa olla hyvinkin epäluuloinen ja varautunut. Maremmano-abruzzese on älykäs ja oppivainen ja sillä on erittäin hyvä muisti niin hyvässä kuin pahassa. Sen koulutettavuus on kuitenkin yleisesti melko pieni, koska rotu on hyvin itsenäinen. Koiran käsittelyn tulee olla hyvin päättäväistä, mutta ehdottomasti oikeudenmukaista. Maremmano-abruzzese on parhaimmillaan alkuperäisessä tehtävässään. Koira hahmottaa itselleen yleisesti isomman reviirin kuin ihmiset, joten hyvin aidattu alue on yleensä tarpeellinen. Koira vahtii omaa pihapiiriään tarkasti ja on erityisen herkkä hälytyksille öisin. Oman alueensa ulkopuolella se on rauhallinen ja välinpitämätön omistajansa seurassa. 

Maremmano-abruzzese on kookas, voimakasrakenteinen ja hienostelematon koira, joka on samalla majesteettinen. Se on tasapainoinen ja sopusuhtainen. Se ei saa olla raskas tai kömpelö. Olemukseltaan maremmano-abruzzese on ylväs, se viestii tunnetiloja hyvin korvillaan. Sen ilme on älykäs. Ravi on sen vahvin liike ja se on vaivatonta, pitkää, kevyttä ja matala askelista. Karvapeite on erittäin runsas, pitkä ja karhealta tuntiva. Se on rungonmyötäistä, vähäinen laineikkuus sallitaan. Karvapeite muodostaa runsaan kauluksen ja housut. Pohjavilla on runsasta ainoastaan talvella. Väritykseltään karvapeite on yksivärinen valkoinen, jossa sallitaan vähäiset norsunluun, vaalean oranssin tai sitruunan sävyt.

Maremmano-abruzzeseja on rekisteröity vFCI:n 2 kappaletta.

Mudi

Mudi on rohkea ja eloisa paimenkoira, joka tahtoo olla yhteistyössä omistajansa kanssa. Se on erinomainen työkoira ja hoitaa tehtävänsä hyvin tunnollisesti ja aina loppuun saakka. Mudi kiintyy omistajaansa, mutta toimii myös itsenäisesti ja omaa voimakkaan tahdon saada oman asiansa läpi.

-Pika

Mudi on kotoisin Unkarista, eikä sen historiasta ole täyttä varmuutta. Sen rotutyyppi on vakiintunut vuosisatojen saatossa ilman suunnitelmallista jalostusta. Mitä todennäköisimmin mudi sai alkunsa 1700- ja 1800-luvulla erilaisten unkarilaisten ja saksalaisten paimenkoirien risteytyksistä. Kuitenkin mudin lähimmästä sukulaisesta, kroatianpaimenkoirasta, on dokumentoitua materiaalia 1300-luvulta lähtien ja käytännössä nämä kaksi ovat sama rotu, niiden erot ovat hyvin pienet. Mudin tyyppisiä rotuja on Unkarin ja Kroatian lisäksi niitä ympäröivissä maissa. Mudeja käytettiin Unkarissa paimenten ja maalaisten työkoirina. Niiden tehtävänä oli paimentaa karjaa, vartioida omistajaa ja hänen omaisuuttaan sekä hävittää tuhoeläimet. Mudit olivat paimennuskäytössä hyvin monipuolisia ja niitä voitiin käyttää myös villisian metsästykseen ja noutavina koirina linnunmetsästyksessä.

1900-luvulla Unkarissa huomattiin että paimenkoirat muodostivat yhtenäisen ja vakiintuneen tyypin. Vuonna 1936 laadittiin ensimmäinen rotumääritelmä. Toinen maailmansota keskeytti mudin kasvatuksen lähes 30 vuodeksi, kunnes 1966 rotumääritelmä kirjoitettiin uudelleen ja FCI hyväksyi rodun viralliseksi. Ensin rotumääritelmässä hyväksyttiin väreinä vain musta, valkoinen ja musta-valkoinen, mutta vuonna 2000 rotumääritelmä uudistettiin ja rotuun hyväksyttiin enemmän värejä.

Mudejä käytetään edelleen alkuperäisissä tehtävissään ja suuri osa mudeista ja sen tyyppisistä koirista on rekisteröimättöminä maaseudun työkoirina. Mudit ovat rohkeita, eloisia ja valppaita koiria. Ne ovat erittäin uteliaita, iloisia, leikkisiä ja älykkäitä, ne haluavat olla kaikessa mukana. Käyttökoiraksi mudi sopii täydellisesti; se on aktiivinen, työhaluinen ja fyysisesti hyvin kestävä, joka ei jätä edes loukkaantuessaan työtehtävää kesken. Koulutettavuudeltaan mudi on yleensä erinomainen ja ne ovat yhteistyöhaluisia, mutta siitä huolimatta mudi on itsenäinen ja omaa voimakkaan oman tahdon. Mudit ovat hyvin sopeutuvaisia ja vaikka rotu on hyvin aktiivinen, sen täytyy osata rauhoittua aloilleen kun mitään ei tapahdu. Vaikka aikoinaan suosittiin koiria jotka vahtivat ja suhtautuivat vieraisiin vähintään varauksella, ovat mudit nykypäivänä yleensä avoimia, ystävällisiä tai välinpitämättömiä. Vahtimis- ja puolustusvietti on sen sijaan edelleen yleensä vahva ja se reagoi vahvasti uhkaan, mutta sen tulisi palautua nopeasti uhkan hävitessä. Mudi on hyvähermoinen koira ja se pystyy toimimaan uusissa ja pelottavissakin tilanteissa menettämättä toimintakykyään.

Mudi on keskikokoinen ja pystykorvainen paimenkoira. Se on rakenteeltaan liioittelematon ja melko kevyt sekä sopusuhtainen. Sillä tulee olla terve ja kestävä rakenne, jolla se pystyy työskentelemään pitkiäkin aikoja. Mudi on ketterä, notkea ja erittäin liikkuvainen ja se nauttii kun saa käyttää kroppaansa fyysiseen työskentelyyn. Mudin ilme on hieman ilkikurinen, valpas ja iloinen. Sen korvat reagoivat eloisasti ja kertovat koiran tunnetiloista. Koira käyttää työskennellessään pääsääntöisesti ravia, joka on vaivatonta, joustavaa, nopeaa sekä lyhyt askelista. Karvapeite on erittäin laineikasta tai hieman kiharaa, joka on säänkestävä ja likaa hylkivä. Turkki on kaksinkertainen ja suojaa erilaisilta sääolosuhteilta. Väritykseltään karvapeite on musta, tuhkanharmaa, ruskea, kellanruskea, valkoinen tai blue merle.

Mudeja on rekisteröity vFCI:n 95 kappaletta.

Owczarek podhalanski

Owczarek podhalanski on luotettava työkoira, joka on tottunut työskentelemään vuoristossa. Se on älykäs ja valpas, työssään vastuullinen ja vapaalla ajallallaan rauhallinen. Rotu on varautunut vieraita kohtaan, mutta erittäin lämminhenkinen omalle laumalleen.

-Pika

Owczarek podhalanski on kotoisin Puolasta, Tatran vuoristosta. Rodun historiasta on hyvin vähän tietoa, mutta tiedetään että se polveutuu itämaisista roduista ja se on vanhemoi kuin länsimaiset rodut. Sen arvellaan olevan lähtöisin 1600-luvulta. Yhden teorian mukaan owczarek podhalanski polveutuisi yli tuhat vuotta sitten tuoduista aasialaisista mastiffeista. Owczarek podhalanskin kotiseudun olot ovat karut, joten se on tottunut vaikeisiinkin olosuhteisiin. Rodun tehtävänä on ollut työskennellä vuoristolaitumilla. Se on etsinyt kaikki lampaat ja tuonut ne laumaan, sekä suojellut laumaa petoeläimiltä ja varkailta. Koiran tuli toimia itsenäisesti ja sen tuli kyetä hyökkäämään uhkaa vastaan. Rotua on käytetty myös vetokoirana kuormien vetämisessä.

Owczarek podhalanski on tyyni, älykäs ja valpas rotu. Se on varautunut vieraita kohtaan ja hyvin kiintynyt omaan laumaansa. Se tulee hyvin toimeen kaikkien laumansa jäsenien kanssa ja on aina valmis puolustamaan niitä. Owczarek podhalanski vartioi ja puolustaa hyvin sinnikkäästi ja hyökkää tarpeen tullen, yleensä jos sitä uhataan.  Rotu on hyvin itsenäinen ja ylpeä, mutta sillä on mielyttämisenhalua, joka helpottaa koulutusta. Koulutuksen tulee olla johdonmukaista ja määrätietoisuutta, mutta ehdottomasti oikeudenmukaista. Rodulla on erinomainen taito tulkita eleitä ja kehonkieltä.

Owczarek podhalanski on voimakas ja kookas rotu, joka kestää ankariakin elinolosuhteita. Se ilmentää kestävyyttä ja liikkuvuutta. Se on voimakasluustoinen, mutta ei raskas. Owczarek podhalanski on hyvin ilmeikäs koira. Se liikkuu vapaasti ja on hyvin aktiivinen. Karvapeite on runsas, tuuhea ja karheantuntuinen, rungossa se on suoraa tai hieman laineikasta. Peitinkarva muodostaa kauluksen ja housut sekä häntään tuuhean viirin. Pohjavilla on runsas. Väritys on aina valkoinen.

Owczarek podhalanskeja on rekisteröity vFCI:n 9 kappaletta.

Partacollie

Ensivaikutelma partiksesta on eloisuus ja iloisuus. Partacollie on luonteeltaan vilkas, itsevarma, utelias ja oppimiskykyinen. Paimenkoiraroduille tyypillisesti se on perusluonteeltaan ystävällinen, seurallinen ja ympäristöstään kiinnostunut. Se on vielä aikuisenakin aina valmis toimintaan, oli sitten kyse ulkoilusta, leikistä tai koulutuksesta. Toisinaan rodulle ominainen vilkkaus ja temperamentti voivat jopa luoda virheellisen mielikuvan levottomuudesta ja keskittymiskyvyttömyydestä.

-Suomen Partacolliet ry.  

Partacollie on kotoisin Iso-Britanniasta, Skotlannista. Sen syntyperä on tuntematon, mutta rodun varhaishistoriasta on eri arvauksia eri lähteissä. Joidenkin lähteiden mukaan partacollie on lähtöisin polski owzarek nizinnystä ja toiset sanovat rodun periytyvän vanhaenglanninlammaskoirasta. Rotumääritelmän mukaan noin 500 vuotta sitten Skotlannin rannikolle olisi hylätty koiria, jotka pariutuivat paikallisten paimenkoirien kanssa ja nämä koirat olisivat polski owzarek nizinnyn ja niinollen myös partacollien kantakoiria. Rodun alkuhistoriaa tutkinut Majuri James G. Logan sanoo, että rotu olisi syntynyt ikään kuin itsestään. Pitkäkarvaisista paimenkoirista on kuitenkin mainintoja useissa lähteissä ja vaikka nimi on vaihdellut, on mainintojen koirien ulkonäkö samankaltainen.

Partacollie oli kadota toisen maailmansodan aikaan, kunnes G. O. Willison kiinnostui rodusta ja aloitti päämäärätietoisen kasvatustyön. Nykyiset partacolliet ovatkin lähtöisin ainoastaan kuudesta nimellä tunnetusta rodusta ja niiden jälkeen 15 nimetystä kantakoirasta. Partacollie hyväksyttiin Englannissa viralliseksi roduksi 1950-luvulla, vaikka ensimmäinen tunnettu rotumääritelmä on jo vuodelta 1891.

Partacollie on iloinen, toiminnanhaluinen ja erittäin sosiaalinen koira, joka suorastaan rakastaa ihmisiä. Se on hyvin älykäs ja helposti koulutettavissa, jonka johdosta partacolliesta on lähes mihin harrastukseen vain. Vaikka partacollien käyttö alkuperäisessä tehtävässään paimenkoirana on vähentynyt, on sillä edelleen tallella ominaisuudet oivaksi paimenkoiraksi. Partacollie nauttii ihan kaikesta toiminnasta ja sanotaan, että partacolliella olisi aina pilke silmäkulmassa. Partacollie on luonteeltaan tasapainoinen, eikä se osoita hermostuneisuutta tai vihaisuutta. Se vaatii selkeää ja määrätietoista ohjausta.

Partacollie on keskikokoinen ja voimakasrakenteinen, mutta ei koskaan raskas. Sillä tulee olla työntekoon soveltuva, kestävä rakenne. Sillä on korkeuttaan pidempi runko, joka teki koirasta ketterän liikkujan vaikeassa maastossa. Partacolliella on älykäs ja utelias ilme, joka on rodun erityispiirre. Liikkeiden tulee olla vaivattomat; partacollie ravaa joustavasti, sulavasti ja mahdollisimman pitkin askelin. Karvapeite on kaksinkertainen; aluskarva on pehmeää, tuuheaa ja tiivistä ja peitinkarva on karheaa, vahvaa ja tuuheaa. Peitinkarvan tulee olla riittävän pitkä muodostamaan suojaavan karvapeitteen. Päässä karva muodostaa parran. Karvapeite on väriltään liuskekivenharmaa, punakellertävä, musta, sininen, minkä tahansa harmaan sävyinen, ruskea tai hiekanvärinen, joko valkoisilla merkeillä tai ilman.

Partacollieita on rekisteröity vFCI:n 52 kappaletta.

Picardienpaimenkoira

Tasapainoinen, ei aggressiivinen, arka tai levoton. Koiran tulee olla samalla sekä tottelevainen että rohkea. Nämä ominaisuudet saavat sen selviytymään helposti lammaslaumojen ajamisesta ja suojelemisesta. Picardienpaimenkoira on myös erittäin hyvä talon vahti ja erinomainen lapsirakas perhekoira.

-Rotumääritelmä 

Picardienpaimenkoira on kotoisin Ranskasta, mutta rodun nimestä huolimatta ei voida varmasti sanoa, onko rotu kotoisin nimenomaan Picardien alueelta. On melko todennäköista, että rotua esiintyi laajemmalla alueella, sillä karkeakarvaiset lammas- ja karjakoirat olivat tyypillisiä kaikkialla Luoteis-Euroopassa. Ensimmäisissä näyttelyissään picardienpaimenkoirat arvosteltiin beuaceronpaimenkoirien ja brienpaimenkoirien kanssa, kunnes vuonna 1898 picardienpaimenkoira todettiin omaksi rodukseen. Ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin vuonna 1922 ja rotu tunnustettiin lopullisesti vuonna 1925. Rodun kehitys polki paikallaan, kunnes toisen maailmansodan jälkeen rotua alettiin elvyttää. Picardiesta alettiin tuolloin etsiä tyypillisimpiä yksilöitä jalostuskäyttöön. Ensimmäinen rotujärjestö perustettiin vuonna 1955 ja se kantoi nimeä Les Amis du Berger Picard. Ranskan kennelliitto hyväksyi uusitun rotumääritelmän vuonna 1964.

Picardienpaimenkoira on luonteeltaan tasapainoinen ja rohkea, tyypillisesti hieman pidättyväinen koira. Se toimii hyvin itsenäisesti ja sen motivointi koulutukseen voi olla haastavaa, sillä rodulla ei juurikaan ole miellyttämisenhalua. Rotu oppii hitaasti ja koiran motivaatiotaso voi olla hyvinkin päivästä riippuvaista. Sen koulutus voi siis olla hidasta, mutta siitä on mihin tahansa harrastukseen koulutuksen edetessä. Picardienpaimenkoiralla on vahva paimennusvietti ja sillä on sammumaton moottori paimennustyössään. Sen liikehdintä paimentaessaan on tasaista, eikä se tuhlaa energiaansa turhaan hössöttämiseen liikkuessaan lampailla. Rodulla on myös vahva vahtivietti ja toimii erinomaisena talon vahtina. Picardienpaimenkoira on erinomainen koira lapsiperheeseen, sillä se on hyvin lapsirakas. 

Picardienpaienkoira on keskikokoinen, kestävä, vahva- ja hyvärakenteinen koira, joka ei saa koskaan olla raskas. Sen olemus on erittäin tyylikäs. Sillä on eloisa ja valpas ilme, sekä pystyt korvat. Koira liikkeet ovat joustavat, vapaat ja vaivattomat. Se liikkuu tyylikkäästi, ravi on melko pitkäaskelista. Picardienpaimenkoiran karvapeite on tunnistettava, se on puolipitkä ja karhea, sekä kuiva. Pohjavilla on hienolaatuista ja tiheää. Karvapeite on kellanpunainen yksivärisenä, hiillikkona tai juovikkaana. Koiralla sallitaan pienet valkoiset merkit rinnassa ja käpälissä.

Picardienpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 8 kappaletta.

Pieniamerikanpaimenkoira

Pieniamerikanpaimenkoiraa kuvaillaan älykkääksi paimenkoiraksi, jolla on voimakas paimennus- ja vartiointivietti. Nämä energiapakkaukset sopivat monenlaiseen käyttöön ja ovat helposti koulutettavia sekä sinnikkäästi annettujen tehtävien parissa työskenteleviä. Pieniamerikanpaimenkoira onkin omimmillaan aktiivisessa kodissa ja nauttii omistajansa ja perheensä kanssa tekemisestä.

-Pieniamerikanpaimenkoirat ry

Pieniamerikanpaimenkoira, eli pampai, on kotoisin Yhdysvalloista. Rotu kehitettiin 1960-luvun loppupuolella Kaliforniassa pienikokoisista australianpaimenkoirista. Tavoitteena oli kehittää pieni, aktiivinen ja älykäs koira, joka toimii hyvin paimennuksessa ja on helppo kuljettaa mukana missä vain. Pampaita on käytetty erityisesti pienten kotieläinten kuten lampaiden ja vuohien paimentamiseen, mutta se on toiminut myös kookkaampien eläinten kanssa. Pienen kokonsa vuoksi pampaita suosittiin myös lemmikkinä. Pampait olivat erityisen suosittuja matkustavien hevosharrastajien keskuudessa, koska ne olivat älykkyytensä, uskollisuutensa ja kokonsa ansiosta erinomaisia matkakumppaneita ja niinollen rotu saavutti suosiota koko Yhdysvaltojen alueella. 

Pieniamerikanpaimenkoira rekisteröitiin ensimmäisen kerran vuonna 1980 nimellä Miniature Australian Shepherd. Ensimmäinen rotujärjestö MASCUSA perustettiin vuonna 1990 ja nykyisellä nimellään rotu rekisteröitiin toukokuussa 2011.

Pieniamerikanpaimenkoira on älykäs, rohkea, energinen ja luonteeltaan tasapainoinen työkoira, jolla on vahva paimennus- ja vartiointivietti. Pampait ovat hyvin ihmisläheisiä koiria ja ne kiintyvät voimakkaasti omaan perheeseensä. Ne viihtyvät hyvin oman perheensä lähellä ja viettäisivät mielellään kaikki päivät omistajiensa mukana kulkien. Pampait ovat hyvin vaihtelevasti sosiaalisia vieraita ihmisiä kohtaan, jotkin yksilöt ovat avoimia, mutta rodussa esiintyy myös varautuneisuutta ja välinpitämättömyyttä ja jonkin verran myös arkuutta. Toisia koiria kohtaan pampait ovat yleensä suopeita. Pampai on parhaimmillaan rohkea, energinen ja tasapainoinen koira, mutta rodussa esiintyy jonkin verran epätoivottua äänenkäyttöä, rauhattomuutta, ääni- tai alustaherkkyyttä ja resurssuaggressiivisuutta. Pampait ovat helposti koulutettavia ja miellyttämisenhaluisia sekä aina valmiita toimintaan ja näiden ominaisuuksien ansiosta pampai soveltuu erinomaisesti harrastuskoiraksi. Pampailla on vahva paimennusvietti ja se toimii erinomaisesti alkuperäisessä tehtävässään.

Pieniamerikanpaimenkoira on pienikokoinen, hieman korkeuttaan pitempi ja luustoltaan keskivahva työkoira, jolla täytyy olla kestävä rakenne työskentelyyn läpi päivän. Se on erittäin ketterä, vahva ja sinnikäs koira, joka kykenee työskentelemään kaikenlaisissa maastoissa. Pampailla on valpas, tarkkaavainen ja älykäs ilme. Pampai liikkuu kevyesti ja vaivattomasti. Sillä on sulavat, vapaat, ketterät ja tasapainoiset liikkeet ja sen tullee pystyä vaihtamaan suuntaa tai askellajia hyvin nopeasti. Karvapeite on kaksinkertainen. Peitinkarva on keskivahvaa, keskipitkää, hieamn karheaa ja aina säänkestävää. Pohjavillan määrä on hyvin paljon yksilöstä ja sen elinympäristöstä riippuvaa. Karvapeite on musta, blue merle, red merle tai punainen, valkoisilla ja/tai punaruskeilla merkeillä tai ilman.

Pieniamerikanpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 5 kappaletta.

Polski owczarek nizinny 

Polski Owczarek Nizinny eli lyhyemmin PON on energinen karvapallo, humoristinen älykkö, vauhdikas agilitykoira, temperamenttinen tokoilija, näyttävä näyttelykoira, reipas palveluskoira, leikkisä ystävä, rento lenkkikaveri ja uskollinen perheenjäsen.

-Suomen PON-kerho 

Polski owczarek nizinny, eli PON, on vanha puolalainen koirarotu. PONien esi-isät tulivat paimentolaisheimojen mukana Kaspianmeren alueelta Puolan alankomaille jo 1200-luvulla. 1500-luvulta saakka rodusta löytyy tietoa eri lähteistä. 1900-luvun alussa kaksi puolalaista kreivitärtä ryhtyivät keräämään parhaita PONeja jalostusta varten, kun lampaiden pito ja niin ollen PONejen määrä alkoi vähentyä. Molempien kreivittärien kennelit kuitenkin tuhoutuivat toisessa maailmansodassa, mutta Danuta Hryniewicz onnistui löytämään näiden tunnettujen kennelten jälkeläisiä ja perusti oman kennelin. Hryniewiczin kennel on edelleen nykypäivänä PON-piireissä hyvin tunnettu.

Rodun ensimmäinen virallinen esiintyminen tapahtui kotieläinnäyttelyssä vuonna 1924. 1950-luvulla FCI hyväksyi rodun ja varsinainen rotumääritelmä saatiin 1960-luvulla.

Polski owczarek nizinny on energinen, humoristinen ja älykäs koira, joka rakastaa toimintaa. PONi on perheelleen uskollinen ja osallistuu mielellään perheensä toimintaan ja arkeen. Se on vilkas ja valpas, mutta maltillinen, tarkkavainen ja hyvämuistinen, joka oppii helposti ja on innokas oppimaan. PONi sopii erinomaisesti monenlaiseen harrastukseen. Se on hermorakenteeltaan tasapainoinen, eikä hötkyile turhasta. 

Polski owczarek nizinny on keskikokoinen, vahva ja jäntevä koira. Sillä täytyy olla käyttökoiralle sopiva rakenne. Se on ketterä kulkemaan erilaisissa maastoissa ja se kestää huonojakin ilmasto-olosuhteita. PONilla on eloisa ja utelias ilme ja rodun erikoispiirre on leveä hymy. Koiran liikkeet ovat joustavat ja vaivattomat. Hitaassa vauhdissa PON peitsaa usein. PONin karvapeite on tiheä, paksu, karhea ja runsas. Peitinkarva on suoraa tai hieman laineikasta ja pohjavilla pehmeää. Kaikki värit ja värimerkit ovat sallittuja.

Polski owczarek nizinnejä on rekisteröity vFCI:n 7 kappaletta.

Puli

Puli on eloisa ja älykäs rotu, joka on erittäin ihmis- ja lapsirakas. Nykyään pulia pidetään paimennustehtävien lisäksi harrastuskoirana, se on erittäin oppivainen koira, joka pitää tekemisestä. Pulit ovat hyviä vahtikoiria ja ilmoittavat vieraista pelottomasti äänekkäästi haukkumalla.

-Pika

Puli on unkarilainen paimenkoirarotu, jolla on aasialainen alkuperä. Rodun alkuperäiset esivanhemmat ovat mitä todennäköisimmin tulleet Karpaattien keskustasangolta muinaisten unkarilaisten vaeltavien paimentolaisten mukana. Unkarilaiset pitävät pulia vanhimpana koirarotuna, sillä pulien esi-isistä on merkkejä jo 4000-6000 vuotta eKr. 900-luvulta lähtien Unkarissa on ollut paljon isoja ja pieniä paimenkoiria, joista isot olivat komondoreja ja kuvaszeja ja pienet puleja. 1920-luvulle saakka puli oli yksi rotu, kunnes se jaettiin kolmeksi nykypäivän unkarilaiseksi roduksi; pumiksi, mudiksi ja puliksi.

Puli on eloisa ja älykäs rotu, joka on erittäin ihmis- ja lapsirakas. Nykyään pulia pidetään paimennustehtävien lisäksi harrastuskoirana, se on erittäin oppivainen koira, joka pitää tekemisestä. Pulit ovat hyviä vahtikoiria ja ilmoittavat vieraista pelottomasti äänekkäästi haukkumalla.

Puli on keskikokoinen ja hyvärakenteinen koira, jolla on kevyt raajaluusto. Runko on melko jäntevä. Pulin ilme on eloisa ja älykäs, vaikka sitä on yleensä vaikea nähdä runsaan nyörikarvoituksen alta. Pulin karvapeite muodostaa laattoja ja nyörejä, jotka ovat lyhimmillään noin 10-12cm pitkiä ja pisimmillään noin 20-30cm pitkiä. Pohjavilla on hienoa ja sitä tulee olla oikea määrä suhteessa peitinkarvaan. Pään nyörien tulisi peittää koiran naama. Karvapeite on musta, kellanruskea, harmaa tai valkoinen. Muilla kuin valkoisilla sallitaan pieni valkoinen rintamerkki. Kellanruskealla tulee olla selvä musta maski. Valkoiset pulit arvostellaan erillään muista väreistä. Pulin liikkeet ovat eloisat ja vauhdikkaat. Tyypillisesti liikunta on lyhyt- ja nopea-aseklista sekä hypähtelevää.

Puleja on rekisteröity vFCI:n 6 kappaletta.

Pumi

Hyvä pumi on rohkea ja toimelias koira, joka pystyy tarvittaessa toimimaan myös itsenäisesti. Pumi on luontaisesti vilkas ja leikkisä eikä siltä jää mikään huomaamatta ympäristöstä.

-Pumit ry 

Pumi on kotoisin Unkarista ja sen juuret ulottuvat 1600-1700-luvuille. Pumin taustalta löytyy toinen unkarilainen paimenkoira puli, joka risteytettiin eurooppalaisten paimenkorien ja terrierityyppisten koirien kanssa. Pumin tehtäviin on kuulunut vartiointi, maatilan eläinten paimentaminen ja tuhoeläinten hävittäminen. Rotu erotettiin pulista omaksi rodukseen vuonna 1920, eli rotu on kohtuullisen nuori.

Pumi on hyvin eloisa paimenkoira, se on rohkea ja toimelias ja valmis toimimaan läpi päivän. Pumi kiintyy voimakkaasti omistajaansa ja on vieraita kohtaan hieman varautunut. Reviiriäänsä pumi vartioi tehokkaasti ja äänekkäästi. Pumilla on uupumaton temperamentti ja se yhdistettynä eloisuuteen ja ilmeikkyyteen kerää pumille huomiota kaikkialla. Pumi on erinomainen työ-, harrastus- ja perhekoira, mutta se vaatii johdonmukaisen kasvatuksen pennusta lähtien. 

Pumi on keskikokoinen ja siinä yhdistyy sekä terrierille että paimenkoiralle tyypillisiä piirteitä. Rakenteeltaan pumi on urheilullinen, kestävä ja ketterä. Terrierimäiset piirteet näkyvät eniten päässä ja sillä on terrierimäinen, eloisa ja älykäs ilme. Pumin veikeät korvat herättävät varmasti huomion; ne ovat pystyt, joista viimeinen kolmannes taipuu eteenpäin ja korvien karvoitus tekevät korvista pyöreän, nallekarhun korvien, näköiset. Karvapeite on rungossa laineikasta ja kihartuvaa, noin 4-7cm pitkää, joustavaa, pörröistä ja tiheää. Karvapeite on kaksikertainen ja muodostuu vahvasta ja katheasta peitinkarvasta ja pehmeästä pohjavillasta. Karvapeite on väriltään harmaa, musta, kellanruskea tai valkoinen, värin tulee aina olla selvästi yksivärinen. Pumin liikkeet ovat eloisat ja innokkaat. Ravi on kevyttä ja tasapainoista, koiran askel on lyhyttä, energistä, tehokasta ja tasapainoista. 

Pumeja on rekisteröity vFCI:n 8 kappaletta.

Pyreneittenpaimenkoirat

Pyreneittenpaimenkoira on erittäin vilkas, miellyttämisenhaluinen ja nopea oppimaan. Se on helppo kouluttaa ahneutensa ja aktiivisuutensa ansiosta, tosi koiran vilkkaus vaatii ohjaajalta paljon kärsivällisyyttä - pyreneittenpaimenkoira kuulee ja näkee ympäristöstään kaiken. Rodun hengissä selviytymisen edellytys vuoristossa on vuosisatoja ollut luonteen epäluuloisuus ja varautuneisuus.

-Suomen Pyreneläiset ry

Pyreneittenpaimenkoira on kotoisin Ranskan ja Espanjan väliseltä Pyreneiden vuoristoaluuelta. Rotu on hyvin vanha, mutta se kehittyi niin sanotusti eristyksissä muusta maailmasta, joten rotu tuli tunnetuksi vasta 1900-luvulla. Pyrriä ei ole kehitetty muista roduista, vaan se on kehittynyt omaksi rodukseen ajan kuluessa. Eri vuoristolaaksojen välillä rodun ulkomuoto vaihteli huomattavasti, mutta luonne ja käyttäytyminen pysyivät yhtenäisinä. Eri karvanlaatuja risteytettiin keskenään ja risteytetään vielä tänäkin päivänä, joten niiden perimässä tuskin on eroja. Pyreneittenpaimenkoiran pääasiallinen tehtävä oli lammaslaumojen koossa pitäminen, kun kumppanina ollut pyreneittenkoira vartioi laumaa. Olosuhteet vuoristossa oli vaativat, joten koiran tuli kestää vaikeitakin olosuhteita.

Ensimmäinen yksityiskohtainen rotumääritelmä tehtiin 1921-1925, jolloin rotu myös hyväksyttiin virallisesti. Ensimmäiset pyreneittenpaimenkoirat osallistuivat myös koiranäyttelyyn ja rotu jaettiin virallisesti pitkä- ja lyhytkarvaiseen.

Pyreneittenpaimenkoira on vilkas ja eloisa, se näkee ympäristössään kaiken. Se on perheelleen täysin omistautunut ja miellyttämisenhaluinen koira, jota on yleensä helppo motivoida ja kouluttaa. Pyrri on aina innokas oppimaan ja oppiikin nopeasti, niin hyvässä kuin pahassa. Rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaisesti pyrri on yleensä varautunut vieraita kohtaan, mutta se ei saa kuitenkaan olla arka. Pyrri osaa toimia tarvittaessa myös itsenäisesti, se on rohkea ja aloitekykyinen, eikä älykkyyttäkään puutu. Vaikka rodun käyttö alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan on vähentynyt rajusti, on pyrrillä edelleen ominaisuudet paimenkoirana toimimiseen.

Pyreneittenpaimenkoira on keskikokoinen paimenkoira, jolla täytyy olla kestävä rakenne läpi päivän työskentelemiseen. Luusto on voimakas, mutta ei raskas. Pyrrillä on ovela ja epäluuloinen ilme ja yleensä se on hyvin ilmeikäs. Se on olemukseltaan aina valpas ja ilmentää aina valmista toimintakykyä. Työskennellessään koira käyttää ravia, joka on vapaata, tehokasta ja sujuvaa. Käynnissä askellus on melko lyhyttä. Karvamuunnoksia on kaksi, lyhyt- ja pitkäkarvainen. Pitkäkarvaisella muunnoksella peitinkarva on pitkää tai puolipitkää, aina runsasta ja sileää tai hieman laineikasta. Karvanlaatu on vuohenkarvan ja lampaanvillan välimuoto. Koiralle voi muodostua nyörejä takaosaan, rintaan ja/tai eturaajoihin. Lyhytkarvaisen muunnoksen peitinkarva on korkeintaan puolipitkää, joka muodostaa kauluksen, housut ja puuhkan häntään. Karvapeite on väriltään erisävyinen hiekka hiillikkona tai ilman, erisävyinen harmaa, sininen, brindle, musta tai mustavalkoinen. Yksivärisyys on toivottava.

Pyreneittenpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 41 kappaletta, joista 27 lyhytkarvaista ja 14 pitkäkarvaista.

Romanianpaimenkoira

Romanianpaimenkoira on rauhallinen ja tasapainoinen koira. Se on erittäin rohkea ja kykenee puolustamaan laumaansa mahdollisia petoeläimiä vastaan. Sillä on erinomaiset paimenkoiran ominaisuudet. Rotu suhtautuu varauksellisesti vieraisiin, mutta on ystävällinen lapsille.

-Pika 

Romanianpaimenkoira on kotoisin Romaniasta, Karpaattien vuoristosta. Rotu kehitettiin valikoimalla Karpaattien vuoristossa esiintyvästä luonnonkannasta yksilöitä jalostukseen. Yksilöt valittiin niiden käyttöominaisuuksien perusteella, mutta koirien ulkonäkö herätti myös kiinnostusta. Koirien tehtävänä oli paimentaa ja vartioida. Rodulle laadittiin rotumääritelmä vuonna 1981, joka uudistettiin 2002.

Romanianpaimenkoira on rauhallinen ja tasapainoinen koira. Se on erittäin rohkea ja kykenee puolustamaan laumaansa mahdollisia petoeläimiä vastaan. Sillä on erinomaiset paimenkoiran ominaisuudet. Rotu suhtautuu varauksellisesti vieraisiin, mutta on ystävällinen lapsille.

Romanianpaimenkoira on kookas, voimakas ja näyttävä. Sillä on lihaksikas ja voimakas runko, sekä voimakkaat raajat, mutta se ei ole koskaan raskas. Sukupuolileima on selvä; urokset ovat narttuja suurempia ja voimakkaampia. Romanianpaimenkoiralla on älykäs ja rauhallinen ilme, jota kehystää tiiviisti poskenmyötäisesti riippuvat korvat. Karvapeite on runsasta, karheaa ja suoraa. Pohjavilla on tiheää ja taipuisaa. Karvapeite on väriltään valkoinen tai harmaa. Romanianpaimenkoiran liikkeet ovat tasapainoiset, vapaat, sujuvat, rehokkaat ja vaivattomat. Työskennellessään koira käyttää ravia.

Romanianpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 3 kappaletta.

Ruotsinlapinkoira

Lapphund - ruotsinlapinkoira on ruotsalainen koirarotu, jonka taustalla on Lapissa porohoitotyössä olleita koiria. Se on rohkea, seurallinen, uskollinen, lapsirakas koko perheen ystävä. Porohoitotyössä sitä käytetään enää vähän, mutta siitä on tullut kotimaassaan Ruotsissa suosittu seura- ja harrastuskoira. Ruotsinlapinkoiraa käytetään myös vahtikoirana rohkeutensa ja valppautensa vuoksi.

-Lappalaiskoirat ry.

Ruotsinlapinkoira on Ruotsista kotoisin oleva vanha pohjoismainen pystykorva, joka on tunnettu Pohjolassa jo vuosisatojen ajan. Ruotsinlapinkoira jalostettiin alunperin villiporojen ja muun riistan metsästykseen, mutta saamelaisten aloittaessa porojen kasvatuksen, koiria alettiin käyttämään porojen paimennukseen ja suojelemiseen pedoilta. Ruotsinlapinkoira ilmoitti isännälleen huomatessaan pedon lähestyvän porotokkaa.

Ruotsinlapinkoiran alkuperä on todennäköisesti pohjoisvenäläisissä pystykorvissa ja sen historia on pitkälti sama kuin muidenkin pohjoismaisten pystykorvien. Ruotsin Kennelliitto julkaisi ensimmäisen kantakirjansa vuonna 1893 ja ensimmäinen kategoria oli pohjoismaiset pystykorvat. Ensimmäinen rekisteröity koira oli pitkäkarvainen lapinkoira, punaruskea-valkoinen Halli. Kaksi seuraavaakin koiraa oli samanrotuisia, mutta väriltään mustia ruskein merkein ja toinen niistä oli töpöhäntäinen. Vuonna 1903 Ruotsin Kennelliitto jakoi pohjoismaiset pystykorvat seitsemään eri rotuun, joista yksi oli lapinkoira, jota kusuttiin myös nimellä norsk finnehund. Pian tämän jälkeen rodun nimeen lisättiin "pitkäkarvainen" ja viittaus Norjasta poistettiin. Samalla Ruotsin Kennelliiton julkaisussa mainittiin, että lapinkoira oli aina pitkäkarvainen ja lyhytkarvaiset saamelaiskoirat olivat sekarotuisia. Lappalaiset suosivat itse kuitenkin lyhytkarvaisia yksilöitä, sillä lumi ei tarttunut niiden turkkiin.

1900-luvun alussa poronhoidon vähentyessä ja muiden rotujen risteytessä ruotsalaisen lapinkoiran kantaan rotu oli vaarassa kadota lähes kokonaan. Rodun pelastamiseksi Ruotsin Kennelliitto perusti "pystykorvat"-alajaoston, jonka tarkoituksena oli suojella ja säilyttää pohjoismaisiin pystykorviin kuuluneet ruotsalaisrodut. Vuonna 1911 Ruotsin Kennelliitto järjesti tutkimuksen, jonka tarkoituksena oli selvittää missä ja kuinka paljon pitkäkarvaisia ruotsalaisia lapinkoiria oli jäljellä enää. Tutkimuksen tulokset eivät kuitenkaan tuottaneet haluttua tulosta; saamelaiset toivat arvioitavaksi lähes yksinomaan lyhytkarvaisia lapinkoiria, joilla oli takaraajoissa tuplakannukset sekä osalla töpöhäntä. Kaikki nämä kolme ominaisuutta riittivät siihen, että koiria ei hyväksytty rotunsa edustajiksi. Saamelaisten näkemys aidosta lapinkoirasta oli hyvin erilainen ja koiria tuli entistä vähemmän arviointitapahtumiin, kun saamelaiset eivät enää luottaneet arviioijien arvostelukykyyn ja näkemykseen hyvistä rodun edustajista.

Ruotsinlapinkoiran säilyttämiseen vaikutti ennen kaikkea kaksi henkilöä; Ruotsin Kennelliiton sihteeri Carl Leuhuden ja Mary Stephens. 1940-luvulla nämä kaksi henkilö otti päämääräkseen pelastaa vielä olemassa olevan rodun ja he matkustivat laajalti Ruotsin ja Norjan halki etsien ja ostaen ne yksilöt, joiden he katsoivat olleen rodunomaisia. Tämän jälkeen alkoi laajamittainen jalostusohjelma, jonka ansiosta Ruotsin Kennelliitto viimein hyväksyi rodun vuonna 1944.

Ruotsinlapinkoira on ryhdikäs, hieman keskikokoa pienempi hyvin tyypillinen pystykorva. Sillä on kompakti pää, jonka kartion muotoinen kuono kapenee kirsua kohti ja kolmion malliset korvat ovat tukevasti pystyssä. Rodussa esiintyy jonkin verran myös taittokorvia, joka on epätoivottava mutta ei hylkäävä virhe Ruotsinlapinkoira on hyvin ilmeikäs ja se viestii hyvin paljon korvillaan. Runko on suorakaiteen muotoinen ja raajat vahvat, sekä yhdensuuntaiset. Ruotsinlapinkoiralla tulee olla kestävä kroppa joka kestää läpi pitkien työpäivien. Tyypillinen pystykorvan tunnusmerkki on selän päälle kaareutuva häntä. Turkki on kaksinkertainen, tiheä ja runsas. Karva on lyhempää pässä ja raajojen etuosassa, runsaampaa kaulassa muodostaen kauluksen ja reisien takaosassa muodostaessaan selkeät housut. Hännän karvapeite on tuuheaa, pitkää ja runsasta. Ruotsinlapinkoira on yleensä yksivärinen musta, mutta jonkun verran esiintyy rusehtavaa sekä karhunruskeita sävyjä. Valkoiset merkit ovat sallittuja rinnassa, käpälissä ja hännänpäässä.

Ruotsinlapinkoira on eloisa, valpas, ystövällinen ja uskollien. Ruotsinlapinkoira on aktiivinen koira ja sitä on suhteellisen helppo kouluttaa, joten se soveltuu erinomaisesti erilaisiin harrastuksiin. Se on luonnoltaan kuitenkin myös itsepäinen ja itsenäinen, joten se tarvitsee johdonmukaisen koulutuksen, mutta koulutettuna ja motivoituneena se on hyvin tottelevainen ja luotettava koira. Rotua käytetään poronhoidossa enää vähän, mutta se soveltuu työkoiraksi erinomaisen hyvin edelleen. Ruotsinlapinkoira on sekä fyysisesti että henkisesti vahva, kestävä sekä sitkeä koira. Ruotsinlapinkoira on työskentelynhaluinen ja erittäin tarkkavainen, se on aina valmis toimintaan sekä se viihtyy erittäin hyvin ulkona. Rotuun voi luottaa myös vahtikoirana, sillä se on sailyttänyt vartioimisviettinsä, jonka vuoksi se ei yleensä poistu reviiriltään jota se puolustaa sutautuen varauksella vieraisiin eläimiin ja ihmisiin.

Ruotsinlapinkoiria on rekisteröity vFCI:n 17 kappaletta.

Saksanpaimenkoirat

Saksanpaimenkoira on luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen ja itsevarma. Sillä tulee olla hyvä stressinsietokyky ja luontaiset vietit, jotka mahdollistavat rodun käytön erinomaisena vahti-, suojelu- ja palveluskoirana. Saksanpaimenkoiran tulee olla tarkkavainen ja hyvin ohjattavissa oleva.

-Pika 

Saksanpaimenkoira on nimensä mukaisesti kotoisin Saksasta. Rodun synnystä on erilaisia teorioita, mutta kerrotaan että rotu on jalostettu vanhoista saksalaisista paimenkoiraroduista, kuten thürenginpaimenkoirasta ja württemberginpaimenkoirasta. Erään teorian mukaan saksanpaimenkoiran kehitykseen on käytetty myös baijerinpaimenkoiraa, hesseninpaimenkoiraa, eteläsaksanpaimenkoiraa ja hannoverinvillapaimenkoiraa. Ensimmäiset rodun edustajat olivat pitkäkarvaisia. Ensimmäisen kerran pitkäkarvainen saksanpaimenkoira esitettiin koiranäyttelyssä 1882 ja lyhytkarvainen 1889. Ensimmäisessä maailmansodassa britiläiset ja yhdysvaltalaiset sotilaat ihastuivat rotuun ja veivät saksanpaimenkoiria kotimaihinsa sodasta palatessaan. Rotua kutsuttiin nimillä foreign sheepdog ja alsatian wolfdog, sillä saksalaisviha oli yleistä. Saksanpaimenkoira keräsi nopeasti suosiota ympäri maailmaa. Saksanpaimenkoirasta oli aikoinaan erilaisia muunnoksia, jotka ovat tähän päivään mennessä kuolleet jo sukupuuttoon. 

Ensimmäinen rotuyhdistys perustettiin vuonna 1899 ja se kantoi nimeä Verein für Deutsche Schäferhunde. Rotumääritelmä laadittiin yhdistyksen ensimmäisessä jäsenkokouksessa samana vuonna. Saksanpaimenkoirien suunnitelmallinen jalostus aloitettiin yhdistyksen perustamisen jälkeen; haluttiin palveluskoira, jolla on edellytykset vaativiinkin suorituksiin. Rotumääritelmää on muokattu ja tarkennettu useita kertoja ensimmäisen version valmistumisen jälkeen.

Saksanpaimenkoira on luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen ja itsevarma. Sillä tulee olla hyvä stressinsietokyky ja luontaiset vietit, jotka mahdollistavat rodun käytön erinomaisena vahti-, suojelu- ja palveluskoirana. Saksanpaimenkoiran tulee olla tarkkavainen ja hyvin ohjattavissa oleva. Rotu on hyvin avoin ja säyseä.

Saksanpaimenkoira on keksikokoinen ja voimakas. Sillä on kohtalaisen pitkä, kiinteä ja voimakas runko. Raajaluusto on vankka. Raknteen tulee olla kestävä; sen tulee olla sopiva käyttökoiran tarkoituksiin ja mahdollistaa vaivattoman liikkumisen. Saksanpaimenkoiralla on eloisa ja älykäs ilme sekä pystyt suuret korvat. Liikkeet ovat vaivattomat, tasaiset ja rauhalliset. Tyyppilisin liikemuoto on ravi ja se on matalaa sekä maatavoittavaa. Saksanpaimenkoira on jaettu kahteen karvamuunnokseen: normaalikarvainen ja pitkäkarvainen. Normaalikarvaisella on mahdollisimman tiheä, suora, karhea ja tiiviisti pinnanmyötäinen karvapeite. Karvapeite muodostaa kohtuulliset housut ja on kaulassa pidempää ja tuuheampaa kuin rungossa. Pitkäkarvaisella peitinkarva on pitkää ja pehmeää. Se muodostaa korviin ja raajoihin hapsut, tuuheat housut ja tuuhean hännän. Molemmilla karvanmuunnoksilla on pohjavilla. Karvapeite on väriltään musta merkein, musta tai harmaa.

Saksanpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 1074 kappaletta, joista 1046 normaalikarvaista ja 28 pitkäkarvaista.

Schapendoes

Schapendoes on hollantilainen pitkäkarvainen paimenkoira. Se on sosiaalinen ja seurallinen ja aina valmis leikkiin ja hauskanpitoon. Schapendoes on älykäs ja se oppii nopeasti ja helposti. Sen kanssa voi harrastaa monipuolisesti, kuten agilityä, tokoa, rallytokoa, paimennusta, koiratanssia, palveluskoira- ja pelastuskoiralajeja sekä näyttelyitä.

-Suomen Schapendoes ry

Schapendoes on kotoisin Alankomaista. Rotua esiintyi vuosisadan vaihteen molemmin puolin kaikkialla Alankomaissa missä oli kangasmaata ja lammaslaumoja, sillä paimenet arvostivat rotua suuresti; rotu toimi väsymättömästi ja oli älykäs. Schapendoes kuuluu pitkäkarvaisten piamenkoirarotujen laajaan ryhmään, jotka ovat vuoristokoirien pieniä muunnoksia. Rotu oli lähes kokonaan kadonnut toisen maailmansodan aikaan, kunnes P.M.C Toepoel kiinnostui rodusta ja alkoi jalostaa sitä. Tuolloin jokaista löydettyä schapendoesia käytettiin jalostukseen. 

Schapendoesilla perustettiin rotujärjestö vuonna 1947 ja rotu tunnustettiin väliaikaisesti vuonna 1952. Ensimmäinen rotumäritelmä kirjattiin vuonna 1954 rotujärjestön hallituksen toimesta. Yhtenä vahvana vaikuttaja oli Toepoel. Rotu hyväksyttiin vuonna 1971 ja rotumääritelmä uusittiin vuonna 1988.

Schapendoes on tasapainoinen, niin sanotusti normaali paimenkoira, jolla on valpas ja rohkea luonne. Se on älykäs ja miellyttämisenhaluinen ja näin ollen mukava kouluttaa. Schapendoes on erittäin kiintyny ja uskollinen tutuille ihmisille. Se on ystävällinen myös vieraille. Iloinen ja eloisa koira rakastaa tekemistä ja toimintaa. Schapendoes on temperamenttinen rotu.

 Schapendoes on keskikokoinen ja kevyrakenteinen, mutta ei kuitenkaan heikko. Se notkea ja joustava. Rakenteen tulee olla sopiva vaivattomaan liikkumiseen läpi päivän. Schapendoes käyttää mielummin laukkaa kuin ravia. Liikkeiden tulee olla keveät ja joustavat, eikä koira käytä energiaansa turhaan liikkuessaan. Schapendoes on hyvä hyppääjä ja sen tulee kyetä hyppäämään ja kääntymään nopeasti. Schapendoesilla on persoonallinen, eloisa, avoin ja rehellinen ilme. Karvepeite on tiheä. Peitinkarva on pitkää ja hieman laineikasta, karva on hienolaatuista ja kuivaa. Koiralla on viikset ja parta. Pohjavillan tullee olla riittävä ja se vaihtelee elinolosuhteiden mukaan. Kaikki värit ovat sallittuja.

Schapendoeseja on rekisteröity vFCI:n 57 kappaletta.

Schipperke

Tämä uskollinen pieni koira, jota usein tavataan proomuilla ja kanaalilaivoilla on luonteeltaan hyvin älykäs. Schipperkestä on tullut suosikkikoiramme sen tarkkuuden, valppauden, tottelevaisuuden, lapsiystävällisyyden, siron ja tyylikkään ulkomuodon ja puhdaslinjaisuuden ansiosta. Koira viihtyy hevosten seurassa ja rotua on käytetty myös vartioimaan postivaunuja ja hevosvankkureita. Näillä schipperke yleensä istui ylpeänä ja tarkkaavaisena, useimmiten kulkuneuvon korkeimmalla paikalla edessä, jossa se näytti olevan kuin kotonaan. Schipperke on todellinen demoni pyydystämään hiiriä, rottia jne....

-Schipperken ensimmäinen rotumääritelmä, Belgiassa 1888

Schipperke on belgialainen koirarotu. Varhaisin maininta rodusta löytyy jo 1400-luvulta. Schipperken alkuperäinen tehtävä oli toimi seura-, vahti- ja rottakoirana. Sittemmin rotu osoittautui myös loistavaksi paimeneksi. Rotu oli erityisen suosittu kauppiaiden ja kanaalilaivureiden piirissä, mutta kun Belgian kuningatar otti vuonna 1885 schipperken, rodun suosio nousi koko maassa. Kysyntä levisi pian myös Englantiin ja englantilaiset vieraat veivät Belgiasta Englantiin tuliaisina schipperkejä. Ylättäen schipperken äkillinen suosio Englannissa kadotti rodun Belgiasta. Ilmiön jälkeen belgialaiset kasvattajat perustivat klubin rodun säilyttämiseksi Belgiassa vuonna 1888, samalla luotiin ensimmäinen rotumääritelmä.

Käsitykset schipperken alkuperästä vaihtelevat lähteestä riippuen. Yleisin teoria on, että rotu on kehittynyt alkukantaisesta belgialaisesta lammaskoirasta, mutta ei kuitenkaan tuntemastamme belgianpaimenkoirasta. Joidenkin teorioiden mukaan rotu on belgianpaimenkoiran kääpiömuunnos ja jotkut kertovat rodun kehittyneen viikinkien mukana tulleista pohjoisista pystykorvista, joka ei kuitenkaan sulje pois yhteyttä belgialaisiin pamenkoiriin. Monet korostavat schipperken ja kääpiöpystykorvien yhtäläisyyksiä ja se johtaakin jälleen yhteen teoriaan, joka kertoisi schipperken olevan kääpiöpystykorvan ja terrierin risteytyksen tulos.

Schipperke on eloisa ja touhukas ikiliikkuja, joka nauttii kaikenlaisesta tekemisestä ja liikkumisesta. Se on vahvasti omistajaansa kiintyvä ja kaipaa yhdessä tekemistä ihmisensä kanssa. Usein se on epäluuloinen ja pidättyväinen vieraita kohtaan, mutta lempeä lapsille. Schipperke on erinomainen vahtikoira, se varoittaa uhkaavasta vaarasta kimeällä äänellään. Vahtiessaan se näykkii herkästi. Se on jatkuvasti kiinnostunut ympäristöstään ja tarkkailee sitä tarkkaan. Schipperke on etevä tuholaistorjuja ja se pyydystää rottia, myyriä ja muita jyrsijöitä. Hyvin elinvoimainen, väsymätön ja utelias rotu.

Schipperke on pienikokoinen ja tiivisrakenteinen paimenkoira. Rungoltaan tasapainoinen, lyhyt ja vankka, mutta raajaluustoltaan kevyt. Sillä on niin sanottu normaali rakenne. Schipperkellä on ilkikurinen, eloisa ja terävä ilme ja pienet, täysin pystyt korvat. Liikkeet ovat joustavat ja vakaat; askel on keskipitkä ja takaraajoissa on hyvä työntö. Selkälinja pysyy koiran liikkuessa täysin vakaana. Karvapeite on kaksinkertainen. Peitinkarva on tuuheaa, tiheää, suoraa, karheaa ja laadultaan melko kovaa, kuivaa ja jäykkää. Peitinkarva muodostaa kauluksen, harjan ja housut. Pohjavilla on pehmeä ja tiivis ja muodostaa peitinkarvan kanssa erinomaisen suojan. Peitinkarva on väriltään yksivärinen musta. Häntä voi olla synnynäisesti töpö tai lyhyt, mutta suurin osa syntyy pitkällä ja selän päälle kiertyvällä hännällä.

Schipperkejä on rekisteröity vFCI:n 61 kappaletta.

Serra de airesinpaimenkoira

Serra de airesinpaimenkoira on älykäs ja eloisa paimenkoira, joka on tottunut elämään vaatimattomissa olosuhteissa. Isännälleen ja laumalleen omistautunut työkoira on aina valmiina toimintaan ja työlleen hyvin omistautunut.

-Pika

Serra de airesinpaimenkoira on kotoisin Portugalista, Mira de Airen pikkukaupungissa sijaitsevalta Serra de Airesin alueelta. Rotua on esiintynyt Serra de Airesin vuoristoalueella aiinakin 1900-luvun alusta alkaen. Yleisimmin uskottu teoria rodun syntyyn on, että Ranskasta tuotiin brienpaimenkoira paimennustehtäviin alueelle, mutta huomattiin ettei se sopeutunut ilmasto- ja maasto-olosuhteisiin ja se olisi risteytetty paikallisiin paimenkoiriin. Toinen teoria on, että rotu on saanut alkunsa katalonianpaimenkoiran ja pyreneittenpaimenkoiran risteytyksestä. Rodun alkuperäinen käyttötarkoitus oli paimentaa ja vartioida lampaita, vuohia, sikoja, nautoja ja hevosia. 

1920-luvun loppupuolella rotu alkoi yleistyä Serra de Airesin ja Alentejon alueilla. Ajan kuluessa 1970-luvulla rotu harvinaistui huomattavasti ja oli kuolla sukupuuttoon, kun sen kotialue kaupungistui ja modernistui teknologian saapumisen myötä. 1980-luvulla rotua jalostettiin enemmän seurakoiramaisemmaksi, jonka myötä se alkoi uudestaan saavuttaa suosiota Portugalissa. Suosion kasvamisen jälkeen serra de airesinpaimenkoira on pikkuhiljaa muuttunut lähes pelkästään seurakoiraksi.

Serra de airesinpaimenkoira hyväksyttiin viralliseksi roduksi vuonna 1932 Portugalin Kennelliitossa ja FCI:ssä vuonna 1996.

Serra de airesinpaimenkoiran on poikeuksellisen älykäs ja hyvin eloisa ja valpas. Se on hyvin omistautunut isännälleen ja hoitaa aina hyvin tunnollisesti huomaansa uskotun lauman vartioinnin. Vieraita kohtaan rotu on jossain määrin varautunut. Serra de airesinpaimenkoira vahtii etenkin öisin ja varoitta aina lähestyvistä petoeläimistä. Työskennellessään rotu on iloinen, kestävä ja kykenee työskentelemään väsymättömästi laajoilla alueilla. Kotiseudun mukaisesti serra de airesinpaimenkoira on tottunut vaativiin työskentelyolosuhteisiin.

Serra de airesinpaimenkoira on keksikokoinen, kohtalaisen pitkärunkoinen ja huomattavan vankka koira, joka on erittäin ketterä ja nopea liikkeissään. Se on vaatiman ja maatiaismainen työkoira, joka on kehittynyt vaikeissa ja vaihtelevissa olosuhteissa. Rodun kotiseuduilla sitä on kutsuttu apinakoiraksi, koska se eleiltään ja ilmeiltään muistuttaa apinaa. Serra de airesinpaimenkoiralla tulisi olla eloisa, älykäs ja sävyisä ilme. Työskennellessään koira käyttää ravia. Sen liikkeet ovat kevyet, joustavat ja pitkäaskeliset. Karvapeite on suoraa, hieman laineikasta ja pitkää. Se on laadultaan karkeahko ja vuohenkarvaa muistuttava. Karvapeite muodostaa pitkän parran, viikset ja kulmakarvat. Aluskarvaa ei ole. Väriltään se on keltainen, ruskea, harmaa, kellanruskea, sudenharmaa tai musta.

Serra de airesinpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 1 kappale.

Shetlanninlammaskoira

Shetlanninlammaskoira on valpas, ystävällinen, älykäs, sitkeä ja aktiivinen. Omistajaansa kiintynyt ja kuuliainen, vieraita kohtaan pidättyväinen, ei koskaan hermostunut.

-Shetlanninlammaskoirat ry

Shetlanninlammaskoira on kotoisin Iso-Britanniasta, Shetlandinsaarelta. Rotu kasvatettiin Shetlandinsaarella eristyksissä muista roduista, joten se pysyi sekoittumattomana, eikä sitä tunnettu edes muualla Brittein saarilla ennen 1900-lukua. Rotu kehitettiin pienemmäksi versioksi colliesta, koska pienempi koira söi vähemmän ja oli näin ollen taloudellisempi. Shetlanninlammaskoiraa kutsuttiin ensin Shetlandinsaarella nimellä Toonie dog ja kun Englannin Kennel Club hyväksyi rodun virallisesti vuonna 1909, se rekisteröitiin nimellä Shetland Collie. Collie-harrastajat eivät kuitenkaan hyväksyneet nimeä, joten se muutettiin nykyiselleen.

Shetlanninlammaskoira on hyvin aktiivinen ja energinen koira, joka rakastaa kaikkea toimintaa. Se kiintyy omistajaansa, on kuuliainen ja miellyttämisenhaluinen, joiden johdosta sheltti mielletään melko helpoksi roduksi kouluttaa. Pitää kuitenkin muistaa, että sheltti on erittäin aktiivinen ja vaatii toimintaa. Vieraita kohtaan rotu on yleensä pidättyväinen, mutta kuitenkin ystävällinen, ei koskaan vihainen. Sheltti on älykäs, valpas ja sitkeä koira, joka ei jätä tehtäviään kesken ja hoitaa ne tunnollisesti ja innokkaasti. Rotu on äänenkäyttöön taipuva.

Shetlanninlammaskoira on ihannekooltaan pieni, mutta sen koko voi vaihdella suurimmillaan alle 30cm säkäkorkeudesta 50cm. Rakenteeltaan se on terve ja luustoltaan vahva, mutta ei raskas; koiran rakenteen yksityiskohtien tulee olla sopusuhteessa toisiinsa. Sheltillä on kaunis pää ja suloinen ilme, jota kehystää puolipystyt korvat. Työtehtävissään liikkuvana koirana sen liikkeiden tulee olla joustavat, vaivattomat ja sulavat. Ravi on tyypillisin askellaji. Sheltillä on kaksinkertainen ja kaunis karvapeite. Peitinkarva on pitkää, karheaa ja suoraa. Karvapeite on erityisen pitkää kauluksessa, raajoissa ja hännässä. Pohjavilla on lyhyttä, pehmeää ja tiivistä. Sallituja värejä ovat soopeli, tricolour, blue merle, bi merle ja mustavalkoinen.

Shetlanninlammaskoiria on rekisteröity vFCI:n 823 kappaletta.

Slovakiancuvac

Slovakiancuvac on vanha ja tyypillinen vuoristokoira, joka on tottunut elämään vaikeissa olosuhteissa. Eloisa ja älykäs koira, joka on ehdottoman uskollinen perheelleen. Rotu on erinomainen vahtikoira.

-Pika

Slovakiancuvac on nimensä mukaisesti kotoisin Slovakiasta. Valkoisten vuoristokoirien alkuperä voidaan johtaa arktisesta sudesta, jonka jälkeläiset elivät ennen jääkautta ja jääkauden aikana Euroopan vuoristojäätikköjen reuna-alueilla. Näitä vuoristo-alueita on useita, joihin kuuluu slovakiancuvacin kotipaikka Tatran vuoristo. Slovakiassa alppikarjataloudella on erittäin vahvat perinteet ja karjan pitämiseen tarvittiin avuksi muun muassa koiria ja hevosia, ja tietysti itse karjaa. Slovakian vuorten asukkaat olivat vapaata kansaa ja he suojelivat raja-alueita oma-aloitteisesti. Kansalla oli käytössään tatralaiset koirat, jotka paimensivat ja vahtivat. Koirat olivat erinomaisia suojelijoita ja toivat paljon turvaa. Vuoristo-alueella kauppaa tehneet lomailijat ja turistit ihastuivat rotuun ja veivät pentuja mukanaan kotimaihinsa. Rotu muodostui ulkomailla ylellisyysroduksi sen harvinaisuuden ja ulkomuodon vuoksi.

Antonin Hruza piti yli 30 vuotta kantakirjaa slovakiancuvaceista noin vuosina 1930-1960. Rodun jalostusyksilötiä etsittiin Tatran ja Karpaattien vuoristoista. Kasvattajat ovat aikojen saatossa tehnyt tarkkaa jalostustyötä, jonka ansiosta rotutyyppi on saatu rotumääritelmän mukaiseksi ja vakiinnutettua.

Slovakiancuvac on lempeä, älykäs ja ehdottoman uskollinen. Se on erittäin kiintynty omaan perheseensä ja suhtaututuu heihin suojelevasti. Vieraita kohtaan slovakiancuvac on yleisesti ottaen epäluuloisia ja joskus jopa aggressiivisia, mutta myös avoimia yksilöitä löytyy. Slovakiancuvacilla on vahva vahtivietti, se tarkkailee ympäristöään ja reagoi poikkeaviin asioihin ja mahdollisiin uhkiin. Rotu on valpas, rohkea ja älykäs.

Slovakiancuvac on tyypillinen vuoristokoira. Sillä on tiivis rakenne ja voimakas luusto, se on tottunut vuosisatojen ajan vuoriston ankaraan ilmastoon ja vaikeaan maastoon. Runko on suorakaiteen muotoinen ja raajat melko korkeat. Sillä on vahva pää, jossa on ilmeikkäät silmät. Vaikka slovakiancuvacilla on hyvin voimakas rakenne, sillä on kevyet, ketterät ja nopeat liikkeet. Se liikkuu ketterästi kaikenlaisissa maastoissa ja käyttää mieluiten ravia. Karvapeite on kaksinkertainen. Peitinkarva on tiheää ja pitkää ja muodostaa kohtalaisia laineita. Karvapeite on paksuinta kaulurissa. Kesä ja talvikarva eroaa selvästi toisistaan. Pohjacvilla on hienoa ja tiheää, peitinkarva peittää sen täysin. Väri on aina valkoinen.

Slovakiancuvaceja on rekisteröity vFCI:n 1 kappale.

Suomenlapinkoira

Suomenlapinkoiran tyyppisiä koiria on ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Suomenlapinkoiran tyyppisiä koiria uskotaan olleen jo n. 7000 vuotta sitten. Suomenlapinkoiraa muistuttavia koiria on käytetty useiden vuosisatojen ajan porojen paimennus- ja vartiointitehtävissä, ja vielä nykyäänkin koiria on alkuperäisessä työssään.

-Suomen Lappalaiskoirat ry.

Suomenlapinkoira on yksi suomalaisista roduistamme ja sen historia on hyvin samankaltainen aiemmin esiteltyjen lapinporokoiran ja ruotsinlapinkoiran kanssa. Saamelaiset ovat jo vuosisatojen ajan käyttäneet suomenlapinkoiran tyyppisiä koiria ensin metsästys- ja vartiointi tehtävissä ja myöhemmin porojen paimennuksessa ja vartioinnissa. Suomenlapinkoiran ja ruotsinlapinkoiran käyttötarkoitus ja alkuperä on yhteinen, ainoastaan valtioiden rajat ovat erottaneet nämä kaksi sukulaisrotua toisistaan. Suomen Kennelklubi hyväksyi nykyisten suomenlapinkoiran ja lapinporokoiran esnimmäiset rotumerkit vuonna 1945, jolloin näitä kahta rotua pidettiin samana lapinpaimenkoirana.

Suomenlapinkoira ja lapinporokoira erotettiin omiksi roduikseen 1960-luvulla ja molemmat rodut saivat omat, tarkemmin määritellyt, rotumääritelmät joissa rotujen eroja perusteltiin muullakin, kuin karvan pituudella. Samalla rodun nimi muutettiin lapinkoiraksi. Suomen lappalaiskoirat ry. perustettiin vuonna 1970 ja rodun tyyppi ja rotukuva alkoivat selkiytyä ja vakiintua 1970-luvulla. Rotumääritelmää on täsmennetty useita kertoja, mutta rotu on pysynyt moninaisena. Rodun nimi muutettiin suomenlapinkoiraksi vuonna 1933.

Suomenlapinkoira on ystävällinen, uskollinen ja tasapainoinen koira, joka viihtyy aktiivisessa perheessä jossa se saa osallistua perheen arkeen ja yhteisiin harrastuksiin. Suomenlapinkoira on erinomainen perhekoira, mutta se on yteistyöhaluinen ja oppivainen, jonka ansiosta lapinkoira sopii erinomaisesti myös erilaisiin harrastuksiin. Lapinkoira on hyvin säänkestävä koira ja se viihtyy hyvin ulkona, sille ominaista on vahtia reviiriään ja se ilmoittaa haukkumalla. Suomenlapinkoiria käytetään edelleen jonkin verran alkuperäisessä käyttötarkoituksessa, porojen paimentamiseen, mutta rotu on jakautunut jonkin verran erikseen paimenlinjaisiin- ja harrastus/näyttely/kotikoira-linjaan.

Suomenlapinkoira on keskikokoinen tai hieman pienempi koira, jonka rotumääritelmä on pysynyt väljänä, joten rodun ulkonäkö on moninainen. Lapinkoira on voimakasrakenteinen, korkeuttaan hieman pidempi  ja sillä on voimakas raajaluusto. Yksi rodun tunnusmerkki on ystävällinen ja lempeä ilme ja se tunnetaan yleensä pystykorvaisena, mutta myös taittokorvat ovat sallittu. Tyyppilisenä pystykorvana sillä on selän päälle kiertyvä häntä. Suomenlapinkoiralla on pitkä ja tuuhea turkki, jolla se pärjää myös arktisissa olosuhteissa. Kaikki väritykset ovat sallittuja, mutta yleisvärin tulee olla vallitseva. Yleisimpiä värjeä ovat musta, musta ruskein merkein, parkki merkein, soopeli ja riistanvärinen.

Suomenlapinkoiria on rekisteröity vFCI:n 509 kappaletta.

Tsekinpaimenkoira

Tsekinpaimenkoirat ovat luonteeltaan erittäin aktiivisia, energisiä ja liikkuvaisia, vailla merkkejä hermostuneisuudesta. Erinomainen harrastuskoira, joka suoriutuu vaativastakin koulutuksesta. Tsekinpaimenkoiralla on erinomainen hajuaisti ja se käyttää hajuaistiaan vaivattomasti ja innokkaasti. Käytännöllisen kokonsa, suuren työskentelyhalun ja helpon hallittavuutensa vuoksi se soveltuu erinomaisesti työ- ja harrastekoiraksi monenlaisiin lajeihin.

-Suomen Tsekinpaimenkoirat ry

Tsekinpaimenkoira on kotoisin Tsekeistä ja sen historia kantaa 1300-luvulle asti. Rotu on kotoisin Chodskon alueelta, josta löytyy lukuisia kuvia ja kirjallisia kuvauksia, joissa esiintyy koiria. Vuodelta 1864 olevassa kirjoituksessa J.A. Gabriel kutsuu Chodskon asukkaita koirapäiksi, sillä heillä oli kaulariipukset, jotka esittivät heidän koiriaan. Koirat Chodskon alueella ovat kuvattu myös A. Jirásekin romaanissa Koirapäät ja useamman kerran kirjailija Jindrich Simoon Baarin teoksissa. Koirat kuvattiin pitkäkarvaisina, uskollisina paimenkoirina ja kodin vartijoina. Tsekinpaimenkoiran tehtävänä olikin vartioida reviiriään, suojella perheensä omaisuutta ja paimentaa, muun muassa auttaa karjan kokoamisessa. Vaikka ei voida varmasti tietää kertooko historialliset lähteet juuri nykyisen tsekinpaimenkoiran alkuperästä, mutta se kertoo vakiintuneista paimenkoirista Tsekin alueella. Tsekinpaimenkoira populaatio on geneettisesti pieni, sillä rotu on elvytetty ainoastaan muutamasta yksilöstä.

Tsekinpaimenkoira hyväksyttiin Pohjoismaisessa Kennelunionissa vuonna 2013 ja FCI hyväksyi rodun väliaikaisesti 2019.

Tsekinpaimenkoira on tyypillinen paimenkoira. Se on aktiivinen, eloisa ja melko vaatimaton. Perheelleen omistautunut ja helposti hallittavissa oleva, joka työskentelee mielellään. Rotu on tarkkaavainen ja mukautuvainen, sillä on edelleen tallessa vahtivaistot ja se on peloton ja reagoi nopeasti. Tsekinpaimenkoiralla on erinomainen hajuaisti ja se käyttää sitä mielellään. Rodulla on yleisesti ottaen hyvä hermorakenne, eikä se näytä merkkejä hermostuneisuudesta. Tsekinpaimenkoira sopii erinomaisesti harrastuskoiraksi, se nauttii kaikesta tekemisestä ja liikkumisesta, mutta sopii myös perhekoiran tehtävään.

Tsekinpaimenkoira on keskikokoinen, tiivis ja sulavalinjainen koira. Sen rakenteen tulee olla tasapainoinen ja sopusuhtainen. Runko on suorakaiteen muotoinen ja raajat hyvin kulmautuneet. Rakenne on kestävä ja paimenkoiralle tyypillinen. Tsekinpaimenkoiralle tyypillistä on linjakas kaula ja hyvä ryhti. Ilme on tarmokas mutta miellyttävä. Koiran liikkeet ovat kevyet, vapaat ja joustavat. Tyypillisin askellaji on ravi, jota koira käyttää työskennellessään. Karvapeite on kaksinkertainen. Peitinkarva on pitkää, paksua ja karheaa. Karva on joko suoraa tai hieman laineikasta ja  muodostaa kaulukesen, housut ja tuuhean hännän. Pohjavilla on hyvin kehittynyttä, lyhyttä ja pehmeää. Väriltään tsekinpamenkoira on musta, jossa on mahdollisimman selkeät ja syvän punaruskeat värimerkit.

Tsekinpaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 21 kappaletta.

Valkoinenpaimenkoira

Valkoinenpaimenkoira on luonteeltaan tasapainoinen ja paimenkoiratyyppinen. Se on isäntäänsä hyvin kiintynyt, motivoitunut työskentelemään ja helposti koulutettavissa. Rotu on vieraille ystävällinen, sosiaalinen ja avoin, jonka ansiosta sen kanssa on helppoa olla erilaisissa tilanteissa. 

-Pika

Valkoinenpaimenkoira on sveitsiläinen koirarotu. Valkoisenpaimenkoiran historia vie saksanpaimenkoiraan ja näillä kahdella rodulla on melko pitkälle sama historia. Saksanpaimenkoira oli hyvin monimuotoinen rotu, jossa oli paljon koon vaihteluita, erilaisia karvanmuunnoksia ja paljon eri värejä. Saksanpaimenkoirien esi-isä kantoi väistyvän valkoista väriä periyttävän geenin, joten samalla tämä koira on myös valkoistenpaimenkoirien esi-isä. Valkoinen väri ei ollut kielletty saksanpaimenkoirien alkutaipaleella, ja sitä pidettiin paimenkoiralle jopa hyvänä, sillä sen erotti mahdollisista pedoista reviirillä. Käänne kuitenkin tapahtui, kun vuonna 1933 valkoinen väri saksanpaimenkoirilla kiellettiin virheellisenä värinä. Valkoiset saksanpaimenkoirat hävisivät lähes kokonaan koko Euroopasta. Englantia lukuunottamatta valkoisia saksanpaimenkoiria ei löytynyt enää koko Euroopasta 1960-luvulla.

USA ja Kanada ovat merkittävässä osassa valkoisenpaimenkoiran kehitystä. Euroopasta tuotiin USA:aan saksanpaimenkoira vuonna 1912. Koiran tuoja tunsi sekä saksanpaimenkoirat että silloiset valkoiset saksanpaimenkoirat. Hänen kennelissään syntyi valkoisia saksanpaimenkoiria ja ne rekisteröitiin American Kennel Clubin toimesta. Rotu kasvatti suosiota USA:ssa 1950-luvulle saakka, kunnes 1960-luvulla saksanpaimenkoirien ja valkoistenpaimenkoirien kasvattajien välille tuli eripuraa. Tilanne kärhistyi niin pahaksi, että valkoisetpaimenkoirat suljettiin pois näyttelyistä USA:ssa. Vuonna 1969 USA:han perustettiin White Shepherd Club, rotu levisi rotutietoutta lisäten Kanadaan ja Mexicoon. Valkoinenpaimenkoira sai jälleen näyttelyoikeudet valkoisena saksanpaimenkoirana vuonna 1981, mutta valkoinen oli ei-toivottu väritys.

Valkoinenpaimenkoira oli kadoksissa Euroopasta pitkän aikaa, mutta muun muassa Yhdysvaltalaisten valkoistenpaimenkoirien näkeminen televisiosta herätti rotuun jälleen kiinnostusta. 1970-luvun alkupuolella rotu tuotiin takaisin Sveitsiin. Vuonna 1966 Sveitsin kantakirjaan rekisteröity Yhdysvalloista tuotu uros Lobo yhdessä muiden yhdysvalloista ja Kanadasta tuotujen valkoistenpaimenkoirien kanssa vähitellen lisäsi kantaa Euroopassa. Rotu tunnustettiin Sveitsissä virallisesti vuonna 1991. Valkoinenpaimenkoira on tänä päivänä ollut jo monien sukupolvien ajan puhdasrotuinen. Edelleen yleisenä käsityksenä on, että valkoinenpaimenkoira on variaatio saksanpaimenkoirasta, mutta saksanpaimenkoira ja valkoinenpaimenkoira ovat kaksi eri rotua, vaikka niillä onkin yhteinen historia. Mm. rakenteelliset erot näiden kahden rodun välillä ovat huomattavat.

Valkoinenpaimenkoira on luonteeltaan tasapainoinen ja paimenkoiratyyppinen. Se on isäntäänsä hyvin kiintynyt, motivoitunut työskentelemään ja helposti koulutettavissa. Rotu on vieraille ystävällinen, sosiaalinen ja avoin, jonka ansiosta sen kanssa on helppoa olla erilaisissa tilanteissa. Valkoinepaimenkoira on melko vaatimaton ja tyytyy vähään. Iloinen ja eloisa koira on elämäniloa täynnä ja aina valmis uuteen päivään.

Valkoinenpaimenkoira on keksikokoinen ja suorakaiteen muotoinen, paimenkoiratyyppinen. Sillä on tyylikkäät ja tasapainoiset rungon ääriviivat ja rakenteen yksityiskohdat ovat sopusuhtaiset toisiinsa nähden. Voimakas rakenne ja keskivahva luusto, mutta ei raskas. Koiran täytyy olla hyvin rakentunut, jotta se voi liikkua vapaasti ja kestävästi. Sen ravi on hyvin vaivatonta ja se on tyypillisin askellaji. Valkoinenpaimenkoira liikkuu rytmikkäästi! Karvamuunnoksia on kaksi, mutta ne arvostellaan yhdessä. Keskipitkä karva on tiheä ja kaksinkertainen. Peitinkarva on suoraa tai hieman laineikasta ja kovaa. Peitinkarva on pidempää kaulassa ja raajojen takaosassa. Pohjavilla on runsasta. Pitkä karva on myös tiheä ja kaksinkertainen. Peitinkarva on suoraa tai hieman laineikasta ja kovaa, joka muodostaa selvän kauluksen, housut ja tuuhean hännän. Karva ei saa kuitenkaan olla liioitellun pitkää. Pohjavilla on runsasta. Väritys on aina valkoinen.

Valkoisiapaimenkoiria on rekisteröity vFCI:n 160 kappaletta.

Vanhaenglanninlammaskoira

Vanhaenglanninlammaskoira on luonteeltaan hyvin tasapainoinen. Rohkea, perheelleen uskollinen ja aina luotettava koira. Se ei ole koskaan hermostunut tai vihainen, vahtivietti yleisesti on edelleen tallella. Rotu on melko seurallinen ja nauttii kaikenlaisesta yhdessä tekemisestä. Ne ovat nopeita ja innokkaita oppijia. Lampuri osaa kuitenkin toimia myös itsenäisesti.

-Pika 

Vanhaenglanninlammaskoira on kotoisin Iso-Britanniasta. Se on yksi vanhimmista virallustetuista englantilaisista paimenkoiraroduista. Näiden koirien tehtävänä oli paimentaa, kuljettaa ja vartioida karjaa. Rodun historia on jäljitettävissä 1870-luvun Englantiin. Tuolloin työkoirista pidettiin vähemmän kirjaa, kuin seurakoirista, koska niitä arvostettiin nimenomaan työnteossa, eikä koirien sukutauluilla tai taustoilla ollut toimivan käyttökoiran takana väliä. Vanhaenglanninlammaskoira on syntynyt todennäköisesti useiden vuosikymmenien ajalta, kun lammaspaimenet jalostivat itselleen työkoiraa. Toinen teoria rodun syntyyn on, että eurooppalaisia ovtcharka- ja bergamasco-tyyppisiä koiria risteytettiin iso-britannialaisiin lammaskoiriin. Tyyppieroja oli alueellisesti havaittavissa, koska siihen aikaan ei juurikaan matkusteltu.

Vanhaenglanninlammaskoirien ensimmöinen rotujärjestö perustettiin Englantiin vuonna 1888 ja pian sen jälkeen julkaistiin ensimmäinen rotumääritelmä. FCI hyväksyi toisen rotumääritelmän vuonna 1963. Vanhaenglanninlammaskoira esitettiin ensimmäisen kerran näyttelyssä vuonna 1873 ja ensimmäiset rotunsa edustajat rekisteröitiin vuonna 1875.

Vanhaenglanninlammaskoira on luonteeltaan hyvin tasapainoinen. Rohkea, perheelleen uskollinen ja aina luotettava koira. Se ei ole koskaan hermostunut tai vihainen, vahtivietti yleisesti on edelleen tallella. Rotu on melko seurallinen ja nauttii kaikenlaisesta yhdessä tekemisestä. Ne ovat nopeita ja innokkaita oppijia. Lampuri osaa kuitenkin toimia myös itsenäisesti. 

Vanhaenglanninlammaskoira on neliömäinen ja kauttaaltaan hyvin tasapainoinen koira, jolle on rakentunut kestävä ja sopusuhtainen rakenne läpi päivän työskentelyyn. Rakenne on tiivis ja runko vahva, se on kauttaaltaan voimakas. Liikkeet ovat käynnissä rullaavat ja ravissa vaivattomat ja vahvat. Laukka on erittäin joustavaa. Peitsaaminen on joillakin yksilöillä melko tavallista. Karvapeite on kaksinkertainen. Peitinkarva on runsasta, karheaa ja pörröistä. Se ei ole suoraa eikä kiharaa. Koira on kauttaaltaan runsaskarvainen, mutta turkin laatu on tärkeämpää kuin sen määrä. Pohjavilla on vettä hylkivää. Karvepeite on väriltään minkä tahansa harmaan, siniharmaan tai sinisen sävyinen.

Vanhaenglanninlammaskoiria on rekisteröity vFCI:n 14 kappaletta.

Welsh corgit

Welsh corgit ovat nopeita ja innokkaita oppimaan ja vaatii myös kodiltaan selkeän tapakoulutuksen, hyvässä suhteessa rajoja ja rakkautta. Valppaus, älykkyys ja kekseliäisyys ovat roduille tyypillisiä ominaisuuksia. Welsh corgit ovat tyytyväisiä silloin, kun se saa olla mukana perheensä arjessa ja osallistua siihen itsekin.

-Suomen Welsh Corgi seura ry

Welsh corgit ovat kotoisin Iso-Britanniasta, Walesista. Niiden esi-isät tulivat Walesiin kelttiläisten heimojen mukana noin 1200 eaa. Corgeja käytettiin tiedettävästi jo 1000-luvulla paimennustehtävissä ja niitä saatettiin risteytttää paikallisten lammaskoirien kanssa parempien työominaisuuksien saamiseksi. Karjaa ajaessa mataluudesta oli hyötyä; karjan potkut eivät yltäneet yhtä helposti koiraan. Corgit toimivat myös vahteina ja tuholaistorjujina. 

Viikingit toivat ryöstöretkillään pohjoisesta pystykorvaisia koiria Walesiin ja näitä koiria risteytettiin alkuperäisen corgin kanssa. Cardiganissa uskotaan olevan jäljellä enemmän alkuperäistä corgia kuin pembrokessa. Cardiganin uskotaan myös olevan vanhempi rotu näistä kahdesta. Corgit ovat todennäköistä läheistä sukua nykyisille länsigöötanmaanpystykorville, jotka ovat viikinkikoirien jälkeläisiä. Ei olla varmoja veikö viikinkikoirat corgeja kotiseudulleen vai toiko viikingit omia koiriaan Walesiin, mutta nykyään jälkimmäistä vaihtoehtoa pidetään todennäköisempänä. Pembroke ja cardigan olivat pitkään sama rotu, joka tunnustettiin Englannissa 1925, kunnes vuonna 1934 ne erotettiin toisistaan. Cardigan on ollut näistä kahdesta rodusta harvinaisempi.

Welsh corgit ovat tarmokkaita, voimakastahtoisia ja toiminnanhaluisia. Cardiganin ja pembroken välillä on jonkin verran eroavaisuuksia, joita on muun muassa sosiaalisuus; pembroke on näistä kahdesta avoimempi ja se yleensä rakastaa kaikkia vastaantulijoita, kun taas cardigan on perhekeskeisempi ja voi olla vieraita kohtaan hyvinkin välinpitämätön. Welsh corgi ei saa olla arka tai aggressiivinen rodusta riippumatta. Pembroke syttyy toimintaan nopeasti ja sitä on helppo motivoida. Cardigan vaatii koulutukseen enemmän vaihtelevuutta, eikä välttämättä jaksa motivoitua samanlaisiin toistoihin kauaa. Kuitenkin, jos toiminta on mielekästä, se suorittaa varsin intensiivisesti. Welsh corgit osallistuvat mielellään kaikkeen toimintaan perheensä kanssa ja ovat tyytyväisiä, kun voivat olla arjessa mukana. Ne ovat hyvin älykkäitä ja kekseliäitä. Pembroke mielletään luonteeltaan vilkkaammaksi ja sähäkämmäksi.

Welsh corgit ovat matalaraajaisia ja pitkärunkoisia paimenkoiria. Sillä on voimakas runko ja vahva luusto. Se on vankka ja kestävä. Cardiganilla on pyöreämmät korvankärjet kuin pembrokella. Pembroke voi syntyä töpöhäntäisenä, cardiganilla on aina pitkä häntä. Welsh corgit ovat liikkuvaisia koiria, niiden tyypillisin askellaji on ravi. Liikkeet ovat vapaat ja tehokkaat, eturaajat astuvat pitkälle ja takaraajojen työntö on voimakas. Cardiganin peitinkarva on lyhyttä tai keskipitkää, kovaa ja mieluiten suoraa. Pohjavilla on tiheä. Sallitut värit ovat blue merle, brindle, punainen, soopeli ja kolmivärinen, joissa voi olla valkoiset merkit. Pembroken peitinkarva on keskipitkää, kovaa ja suoraa. Pohjavilla on tiheää. Sallitut värit ovat punainen, soopeli, fawn ja musta punaruskeinmerkein, joissa voi olla valkoiset merkit.

Welsh corgeja on rekisteröity vFCI:n 131 kappaletta, joista 42 cardigania ja 89 pembrokea.